Analyysia Helsingin vihreiden vaalituloksesta

Vaaleista on nyt muutama viikko aikaa ja tomu on pikku hiljaa alkanut laskeutua. Tulen kirjoittamaan analyysin omasta vaalituloksestani (172 ääntä, suurkiitos kaikille äänestäjilleni!), mutta ensin analysoin hieman Helsingin vihreiden vaalitulosta. Eilen pidettiin ehdokkaille puoluetoimistolla debriefing-tilaisuus ja kaikenlaiset tilastot herättivät jonkin verran mielenkiintoa. Kokosin hieman dataa ja analysoin Helsingin vihreiden vaalitulosta muutamasta relevantista näkökulmasta, ennen kaikkea miesten ja naisten menestymisen sekä ehdokkaitten ja valittujen poliittisten mielipiteiden. Saatan kirjoittaa tulevaisuudessa vielä lisää analyysia mm. äänestysalue-menestyksen sekä vaalikampanjaan käytettyjen resursseihin liittyen. Tässä analyysissa olen käyttänyt dataa äänimääristä (Tilastokeskuksen sivuilta) sekä HS:n poliittisesta nelikentästä (HS:n sivuilta).

Analyysistani voidaan vetää kolme johtopäätöstä:

1. Miesehdokkaat menestyivät selkeästi viime vaaleja paremmin

2. Vasemmistolaiset ja arvoliberaalit ehdokkaat pärjäsivät keskimääräistä paremmin

3. Vihreiden uusi valtuustoryhmä on edellistä vasemmistolaisempi

Miesehdokkaitten hyvä menestys

Edellisvaalien jälkeen vihreiden sisällä käytiin verrattain paljon keskustelua miesehdokkaitten heikosta menestyksestä. Helsingissä miesehdokkailla oli hyvin vaikeata: mediaaniäänimäärä oli naisehdokkailla miehiin nähden melkein 2,5-kertainen ja läpi päässeistä 21:sta valtuutetusta vain viisi oli miehiä. Samalla kun verrattain tuntemattomia naisia pääsi läpi ensimmäisellä yrittämällä, tunnettujen miesten oli usein vaikeata päästä lähellekään valtuustoa. Monet näkivät melkeinpä eksistentiaalisen uhan koko puolueelle: naisistuuko puolue pian täysin, kun miehillä ei välttämättä ole tulevaisuudessa enää edes motivaatiota yrittää läpipääsyä tosissaan heikkojen mahdollisuuksien vuoksi.

Nyt voidaan sanoa, että osaksi tuo huoli oli turha – ehdokkaiksi haluavia miehiä oli niin paljon, että todella hyviä ehdokaskandidaatteja oli jopa jätettävä listalta pois. Toisaalta ryhdyttiin myös toimenpiteisiin, ja listalle valittiin hieman entistä vähemmän miehiä, jotta miehillä olisi paremmat mahdollisuudet läpipääsyyn. 2012 vaalit merkitsivätkin suurta askelta vihreille miehille Helsingissä: nyt pääsi läpi kaksi miestä enemmän kuin viimeksi, vaikka vihreiden kokonaispaikkamäärä laski kahdella. Miesten saamien äänien osuus nousi 35 %:sta 39 %:ään. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että miesehdokkaiden määrä laski kuudella (10 %:lla) ja ääniharava Osmo Soininvaara sai lähes 3 000 ääntä vähemmän kuin viime kerralla.

Tarkempi analyysi osoittaa, että miesten lasikatto murtui: keskimääräinen äänimäärä nousi melkein 20 %:lla ja mediaani vielä enemmän. Samaan aikaan naisilla kummatkin tunnusluvut heikkenivät selkeästi. Vieläkin on selvää, että miesten on vaikeampi menestyä Helsingin vihreiden listalla – saivathan naisehdokkaat vieläkin melkein 2/3 listan äänistä. Silti voidaan sanoa, että vaalitulos Helsingissä oli erittäin positiivinen varsinkin miesten kannalta. Toisaalta jopa 80 % (4/5) edellisen valtuuston miehestä tippui. Tilalle tuli nuorempaa ainesta, joka on menestynyt ja tullut tunnetuksi varsinkin sosiaalisen median kautta. Voidaankin sanoa, että näissä vaaleissa sosiaalinen media osoitti kyntensä toden teolla. Tämä on kuitenkin vasta pintaraapaisu ilmiöön. Katson, josko voisin analysoida tulevaisuudessa vielä mm. mainostamiseen käytettyjä resursseja sukupuolinäkökulmasta.

Äänestäjät luottivat vasemmistolaisiin ja arvoliberaaleihin

Vaalien alla HS julkaisi poliittisen nelikentän, jossa ehdokkaat oli asetettu oikeisto-vasemmisto sekä konservatiivi-liberaali –akseleille. HS myös julkaisi datan avoimesti kaikkien käyttöön. Hesarin käyttämää metodologiaa voidaan kritisoida etenkin konservatiivi-liberaali –akselin osalta, mutta nähdäkseni tätä tietoa voi kuitenkin käyttää vahvasti suuntaa-antavana indikaattorina ehdokkaan ajatusmaailmasta. Analyysissani olen käyttänyt näitä kahta akselia sekä HS:n ”Vihreä”-koontiarvoa, joka on johdettu kahdesta vihreää arvomaailmaa indikoivasta kysymyksestä. Lisäksi olen erikseen laskenut jokaiselle ehdokkaalle ”Klassinen liberaali” –tunnusluvun. Tässä olen yhdistänyt oikeisto-arvon (=markkinaliberaali) sekä liberaali-arvon.

Vihreät ehdokkaat olivat kauttaaltaan varsin vasemmistolaisia, hyvin arvoliberaaleja ja ”vihreitä”. On kuitenkin huomionarvoista, että äänestäjät vielä suosivat ääripäitä. Laskin jokaiselle annetulle äänelle painon näiden arvojen mukaan. Annetut äänet olivat vasemmistolaisempia ja arvoliberaalimpia kuin ehdokkaat keskimäärin. Vielä suurempi ero on kuitenkin äänillä ja läpimenneillä: näyttää siltä, että valtuusto on selvästi vasemmistolaisempi ja arvoliberaalimpi kuin vihreiden äänestäjäkunta. Oletettavasti ”oikeistolaisemmat” ja ”konservatiivisemmat” äänet jakaantuivat enemmän ehdokkaille, jotka eivät päässeet läpi. Sama voidaan todeta ”vihreä” –ilmiön osalta. Sen sijaan klassinen liberaali –ilmiön osalta äänet ja läpipäässeet olivat lähes täsmälleen synkronissa.

Uusi valtuustoryhmä edellistä vasemmistolaisempi ja arvoliberaalimpi

Uusi valtuusto näyttää vihreiden osalta olevan myös vuonna 2008 valittua valtuustoa vasemmistolaisempi ja arvoliberaalimpi. Edellisen valtuuston edustajat olivat lähes täsmälleen yhtä vasemmistolaisia kuin vuoden 2012 äänestäjät ja vain hieman näitä konservatiivisempia (tässä tulee muistaa, että ”konservatiivisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat vihreiden osalta suhteellisia – kaikki nykyiset ja entiset vihreät valtuutetut ovat hyvin liberaaleja ja enintään maltillisen oikeistolaisia verrattuna kaikkien puolueiden ehdokkaisiin ja läpimenneisiin keskimäärin).

Kuten oheisesta taulukosta voidaan huomata, tippui valtuustoryhmästä useita keskimääräistä oikeistolaisempia ja konservatiivisempia edustajia ja tilalle tuli enemmän vasemmistolaisia ja arvoliberaaleja.  Osin tämä oli varmasti sattumaa, sillä vihreiden äänestäjien keskuudessa vastaavaa muutosta ei näin vahvasti ollut havaittavissa. Seuraavat neljä vuotta näyttävät, näkyykö tämä muutos yhteistyökuvioissa kokoomuksen ja demareiden kanssa.

Koulut ja syrjäytyminen: Keinoja poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisyyn

Vihreä miesliike julkaisi tänään kannanoton, jota olin itsekin sorvaamassa. Aihe on tärkeä kunnallisvaaleissa ajankohtainen.

 

Poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen keskeisimmät syyt kytkeytyvät koulutusjärjestelmään sekä poikien tyttöjä heikompaan keskimääräiseen koulumenestykseen. Hyvä koulutustaso ennustaa voimakkaasti myöhempää hyvinvointia elämässä. Heikko koulutustaso sen sijaan ennustaa kohonnutta työttömyysriskiä, syrjäytymisriskiä, heikompaa terveyttä ja lyhyempää elinikää. Nämä kaikki ovat tilastojen mukaan tyypillisesti miesten ongelmia ja erot koulutuloksissa ovat kasvamaan päin. Poikien syrjäytymisen voidaan katsoa alkavan jo ennen kouluikää. Siihen tulee puuttua entistä hanakammin ja konkreettisemmin jo koulun ensimmäisistä luokista alkaen. Vihreä miesliike on koonnut joukon konkreettisia ehdotuksia poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisemiseksi, joissa varhainen puuttuminen jo kouluaikana tukee poikien kasvua ja kehitystä tasapainoisiksi ja hyvinvoiviksi miehiksi.

 

1. Oppivelvollisuusiän nostaminen. Poikien murrosikä alkaa tyttöjen murrosikää myöhemmin. Tämä tarkoittaa sitä, että osa pojista menestyy koulussa huonosti murrosiän kuohujen takia ja myös valitsee tulevat koulutusalansa ja -tasonsa vaikeassa elämänvaiheessa. Tutkimusten mukaan oppivelvollisuusiän nosto yhdellä vuodella toisi heikomman motivaation omaaville nuorille todennäköisesti noin 10 % korkeamman palkkatason koko loppuelämän ajaksi verrattuna tilanteeseen, jossa oppivelvollisuusikää ei nostettaisi. Samalla syrjäytymisriski pienenisi olennaisesti. Valtiolle ja kunnille koituisi lisää verotuloja sekä säästöjä syrjäytymisongelman hoitokustannuksissa. Nosto tulee tehdä siten, että mitään työssä oppimisen muotoa ei estetä.

 

2. Työssä oppimisen edistäminen. Kaikille opiskelu ei sovi, osalle ei edes oppisopimuskoulutus. Oppisopimuskoulutuksen ja muiden työssä oppimisen muotojen kynnystä pitää madaltaa sekä työntekijän että yrityksen näkökulmasta. Pitää myös tarjota kevyempi vaihtoehto, jossa työssä oppija ei suorita tutkintoa vaan ainoastaan osanäytteitä, joita voi käyttää referensseinä työnhaussa tai osasuorituksina myöhemmissä opinnoissa.

 

3. Miesopettajien lisääminen. Koulujen opettajakunnan ylivoimainen enemmistö on naisia. Tutkimusten mukaan poikien arvosanat olisivat kuitenkin parempia (erityisesti noin 13-vuotiailla), mikäli opettajana olisi mies. Miesopettajien määrän lisäämiseksi tulisi harkita sukupuoleen perustuvien lisäpisteiden käyttöönottoa opettajia ja kasvatustieteen opiskelijoita valittaessa. Lisäpisteitä voitaisiin antaa myös kokemuksesta pojista tai nuorista miehistä muodostuvien ryhmien johtamisesta.

 

4. Poikien kulttuurin huomioiminen kouluissa. Poikien kulttuuriin liittyy useimmissa maissa sosiaalisen statuksen hakeminen rohkeuden, riskinoton, kamppailemisen, kilpailemisen, korostetun fyysisyyden sekä jonkinasteisen auktoriteetteja vastaan kapinoimisen avulla. Poikien kulttuuria on mahdollista pyrkiä hyödyntämään oppimistulosten parantamiseksi. Tämä voisi tapahtua lisäämällä sellaista kilpailullista toimintaa, joka erottuu ahkerasta puurtamisesta. Ratkaisuna voisivat olla vaikkapa väittelyt opetusmenetelmänä – osin jopa siten, että pojille annettaisiin mahdollisuus väitellä opettajaa tms. auktoriteetteja vastaan. Toisena ratkaisuna voisi olla koulutusmateriaalien kehittäminen poikia kiinnostavampaan suuntaan. Esimerkkinä kiinnostuksen vaikutuksesta oppimiseen on se, että tietokonepelit ovat tarjonneet pojille niin kiinnostavan oppimisympäristön, että poikien englanninkielentaito on viime vuosina noussut tyttöjen kanssa samalle tasolle.

 

5. Tasa-arvon seurantamittareiden kehittäminen ja soveltaminen. Sukupuolten välillä ei keskimäärin ole olennaisia lahjakkuus- tai oppimiskykyeroja, mutta keskimääräisissä kouluarvosanoissa on silti huomattavia eroja. Selittämättömiin arvosanaeroihin saattaa liittyä välillistä sukupuolisyrjintää. Tämän vuoksi olisi tärkeää tilastoida kouluarvosanoja siten, että voitaisiin seurata kuinka paljon tyttöjen ja poikien (objektiivisesti mitatut) PISA-koetulokset poikkeavat opettajan antamista (subjektiivisista) kouluarvosanoista. Sukupuolisyrjinnän torjumistavoite, sukupuolten välisten oppimistuloserojen kaventamistavoite sekä tasa-arvon seurantamittarit tulisi kirjata myös koulujen tasa-arvosuunnitelmiin.

 

6. Oppimateriaalien tasa-arvo. Kouluissa esitettävien oppimateriaalien tulee kohdella miehiä ja naisia tasa-arvoisesti ja tasapuolisesti siten, että kummankaan sukupuolen roolia, arvoa tai ongelmia ei liioitella taikka vähätellä. Tasa-arvo- ja väkivallattomuuskasvatuksen oppimateriaaleissa ei saisi stereotypisoida poikia väkivallan tekijöiksi ja tyttöjä väkivallan uhreiksi, koska seurusteluväkivallastakin suurin osa kohdistuu poikiin. Muutoin poikiin kohdistuva (tilastojen mukaan varsin yleinen) seurusteluväkivalta marginalisoidaan ja piilotetaan näkyvistä. On myös tärkeää antaa pojille ohjeita, miten heidän tulee menetellä jos he joutuvat seurusteluväkivallan kohteeksi.

 

7. Valtionosuuksia tulee suunnata kunnille koulupudokkaitten lukumäärän mukaan. Rahat tulee korvamerkitä syrjäytymisvaaran ehkäisemiseen. Kunnille tulee muutenkin taata voimavarat auttaa akuutin syrjäytymisvaaran uhkaamia nuoria. Valtaosa tästä joukosta on nuoria miehiä.

 

8. Korkeakoulujen pääsykokeiden uudistaminen. Naisten määrä korkeakouluopiskelijoista on kasvanut jo kymmeniä vuosia. Myös pääsykokeilla on oma osansa miesten vähäiseen määrään korkeakouluissa. Pääosin ulkoa oppimiseen perustuvat pääsykokeet tuottavat ylimääräisiä välivuosia pyrkimisaikana, soveltuvat paremmin naisille eivätkä ennusta kovin hyvin tulevaa koulumenestystä. Korkeakoulujen pääsykokeita tulisikin kehittää mittaamaan enemmän älykkyyttä ja vähemmän preppausvuosia, koska älykkyys ennustaa kohtalaisesti opintomenestystä.