Kohtaamisia vaalikentillä: katukampanjan tilinpäätös

Kampanja on nyt ohi ja on hyvä tehdä yhteenveto sen ihmisistä, tunnelmista ja keskusteluista. Päällimmäisenä jää mieleen positiivisuus: tämän kampanjan aikana ihmisiltä satoi kuraa niskaan huomattavasti aiempaa vähemmän. Myös ehdokkaiden välillä vallitsi hyvä henki ja tsemppiä toivoteltiin yli puoluerajojen. Vihreissä ehdokkaat tekivät hyvää yhteistyötä, tästä hyvänä esimerkkinä Eki Nikulaisen, Silja Uusikankaan ja Simo Raittilan kanssa muodostamani ”vaalirinki”, joka mm. keräsi ongelmajätteitä Kumpulassa, Toukolassa ja Koskelassa ja antoi ihmisille samalla kaikkien flyerit tutustuttavaksi.

Oma katukampanjani alkoi tosimielessä vasta ennakkoäänestyksen alkaessa. Viime vaalien aikaan olin opiskelija (ja ilman työtä), jolloin vapaa-aikaa riitti runsaasti myös vaalityöhön. Nyt työelämässä ollessani vapaa-aikaa ei tuntunut oikein riittävän. Niinpä otin vaaliloman ennakkoäänestyksen ajaksi ja käytin ajan kampanjointiin. Jaoin flyereita etupäässä metroasemilla sekä keskustassa, mutta jonkin verran myös juna-asemilla sekä esim. Bulevardilla työpaikkani Metropolia Ammattikorkeakoulun läheisyydessä. Lisäksi kampanjoin myös työmatkoilla Berliinissä ja Kuopiossa.

Mieleenpainuvia kohtaamisia

Metromainos oltiin huomattu laajalti ja siitä tuli hyvää palautetta.

Katukampanjan aikana ihmiset tulivat rohkeasti keskustelemaan asioista maan ja taivaan välillä. Ehkäpä mieleenpainuvin oli kohtaaminen ala-asteen englanninkielen opettajani kanssa Sörnäisissä. Annoin tälle flyerin, jolloin nainen kysyi, että enkö olekin Jukka Jonninen. En tunnistanut heti naista, mutta ilmeisesti tämä oli nähnyt vaalimainokseni metrossa ja tunnisti minut näin ulkonäöltä. Nainen kertoi, että olin jäänyt tämän mieleen ala-asteen sanakokeesta. Kokeessa oli annettu kymmenen sanaa ja jokaisesta näistä piti muodostaa englanninkielinen lause. Olin kuulemma ympännyt jollain tavalla jokaiseen lauseeseen mukaan Teemu Selänteen.

Toinen mielenpainuva kohtaaminen tapahtui Narinkkatorilla. Noin 50-vuotias herrasmies tuli haastamaan vaikeilla kysymyksillä koskien kulttuurien keskinäistä paremmuutta, maahanmuuttopolitiikkaa ja EU-tukia. Keskustelimme lähinnä kulttuureista, ihmisoikeuksista ja EU-tuista ainakin 15 minuuttia hyvässä hengessä. Mies oli ilmeisesti klassinen liikkuva äänestäjä, joka tarkastelee maailmaa ehkä ”perussuomalaiseksi” luonnehdittavasta näkövinkkelistä. Päädyimme aika hyvään yhteisymmärrykseen universaaleihin ihmisoikeuksiin sekä EU-tukiin liittyen. Pidän mahdollisena, että mies jopa päätyi lopulta äänestämään vihreätä ehdokasta: ”Ei ainakaan ällistä jää kiinni”, mies tokaisi ennen kuin lähti kohti Kampin keskusta.

 

Perussuomalaisten jytkyä ei ole tulossa

Katukampanjointia Simo Raittilan kanssa Kannelmäessä.

Tämä mies oli yksi niistä kymmenistätuhansista helsinkiläisistä, jotka perussuomalaisten täytyy saada puolelleen, mikäli he haluavat jytkäyttää kunnolla myös Helsingissä. Oma tuntumani PS:n kampanjasta Helsingissä on se, ettei isoa jytkyä ole tulossa. Syy tähän löytyy ennen kaikkea veltosta kampanjoinnista, jota Kannelmäen Sitratorin tapahtumat ilmensivät. Olin Simo Raittilan kanssa kampanjoimassa torilla. Simo jakoi tukiryhmänsä kanssa panemaansa kotikaljaa ja otimme kumpikin aktiivisesti kontaktia ihmisiin ja juttelimme heidän kanssaan. Torille kurvasi myös Perussuomalaisten vaaliauto ja pian heillä oli myös teltta pystyssä ja muutama ehdokas kahvia ryystämässä. Ilmeisesti mukana oli myös pieniä lahjakasseja ihmisille. Mutta kun me otimme rohkeasti kontaktia ihmisiin, tyytyivät perussuomalaiset lähinnä juomaan kahvia keskenään katoksen alla. Paitsi silloin, kun yksi ehdokkaista tuli juttelemaan mukavia kanssamme.

Vaaliteemat kiinnostivat

 

Kampanjointia siskon kanssa Kulosaaressa.

Omat vaaliteemani tuntuivat miellyttävän ihmisiä. Herttoniemessä juttelin pitkään vihreätä ehdokasta etsivän naisen kanssa. Keskustelimme ennen kaikkea syrjäytymisestä ja siihen puuttumisen keinoista. Nainen piti syrjäytymistä erittäin tärkeänä vaaliteemana ja oli ilmeisen vakuuttunut ennen kaikkea poikien syrjäytymisen ehkäisemisen tärkeydestä. Siilitien metroasemalla juttelin juuri laivalta palanneen miehen kanssa. Pienessä maistissa ollut mies oli kiinnostunut asuntomarkkinoista ja piti 12-kohtaista työkalupakkiani niiden korjaamiseksi niin hyvänä kokonaisuutena, että lupasi minulle äänensä. Asuntomarkkinoista kävin hyvän keskustelun myös kampanjoidessani Kuopiossa ammattikorkeakoulujen talous- ja hallintopäivien iltamissa. Myös useat jalkapalloihmiset ovat ilmaisseet tukensa kampanjalleni ja hiekkakenttien muuttaminen tekonurmiksi on herättänyt jonkin verran keskustelua.

Joidenkin kanssa on keskusteltu myös kunnallispolitiikkaan liittymättömistä asioista. Pohjois-Haagan juna-asemalla törmäsin mukavaan vanhempaan naiseen, joka oli ollut joskus muinoin Pekka Haaviston opettaja. Tämä kertoi mm. nuoresta Pekasta sekä omista harrastuksistaan. Itäkeskuksessa törmäsin nuoreen mieheen, joka oli kiinnostunut Vihreän miesliikkeen armeijamallista (jota olen kehitellyt). Pian keskustelu lipui road trippeihin ja annoin miehelle vinkkejä liittyen automatkailuun Yhdysvalloissa.

Ydinkaukolämpö yllätti positiivisesti

Ydinkaukolämpö oli yksi keskeisistä vaaliteemoistani. Tämä nousi laajempaankin keskusteluun, kun Osmo Soininvaara blogasi asiasta vaaliviikolla. Ennen kampanjaa ajattelin, että asia saattaisi nostattaa joissain ihmisissä negatiivisiakin tunteita. Mutta vastaan on tullut vain yksi ihminen, joka on sanonut, että olisi äänestänyt minua muuten, mutta ydinvoimakannan vuoksi ei voi. Päinvastaisia viestejä on tullut paljon enemmän. Soininvaarakin kiitteli vaaliteemasta:

”Onnittelusta siviilirohkeudesta ja selkeän vaihtoehdon tarjoamisesta ydinvoimaa kannattaville vihreille!”

Ode tuli vielä juttelemaan asiasta kanssani lisää eilen Kolmen Sepän patsaalla.

Kampanjan edetessä ydinkaukolämpö kiinnosti yllättävän harvaa: flyeria tarkastelleet ihmiset kyselivät useammin joko asuntomarkkinoista tai Vihreästä miesliikkeestä. Ydinkaukolämpö nousi keskusteluihin oikeastaan vain kampanjoidessani Berliinissä, jossa oli paikalla suomalaisia insinöörejä. Olin ydinvoiman vähäisestä huomiosta jopa hieman yllättynyt. Onkin ilmeisesti niin, että ydinvoima on tavalliselle helsinkiläiselle paljon luultua vähemmän intohimoja nostattava aihe. Oden blogauksen jälkeen asia on kuitenkin herättänyt hieman keskustelua myös vaalikentillä. Eilen illalla päättelin kampanjaani jakamalla flyereita Sörnäisten metroasemalla. Ohi kävellyt hyvin asiantuntevalta vaikuttanut nuorempi nainen jäi juttelemaan kanssani ydinkaukolämmöstä ja Secure-reaktoreista. Oli kuulemma lukenut blogikirjoituksenikin asiaan liittyen. Pian tämän jälkeen metsäekologiaa yliopistossa opiskeleva nuorempi mies jäi juttelemaan puubiopolttoaineista ja ydinkaukolämmöstä. Mies oli tietoinen puubiopolttoaineiden haittapuolista ja oli kuulemma aina pitänyt ydinvoimavastaisuutta pitkänä miinuksena vihreissä. Kaiken kaikkiaan nyt on sellainen tunne, että ydinvoimasta voidaan alkaa puhua avoimesti myös vihreiden sisällä ja että hyvin suuri osa äänestäjistä suhtautuu asiaan pragmaattisesti – merkittävä osa potentiaalisista vihreiden äänestäjistä jopa hyvin myönteisesti.

Kaiken kaikkiaan katukampanja oli onnistunut ja mielenkiintoinen. Keskusteluja syntyi paljon enemmän kuin aikaisemmin, ne olivat aikaisempaa mielenkiintoisempia ja yleinen mieliala oli kannustava ja positiivinen. Uskon, että tämä lupaa hyvää sekä oman että vihreiden menestyksen kannalta. Nyt on sitten enää vuorossa äänestäminen. Taidankin tästä siis lähteä raapustamaan äänestyskorttiin numeron 946.

Työkalupakki asuntomarkkinoiden korjaamiseksi

Asuntomarkkinat eivät Helsingin alueella toimi: raskas sääntely ja byrokratia, kuntien keskinäinen nahistelu, erilaiset asumisen tukimuodot ja eturyhmien hyväksi räätälöidyt pelisäännöt ovat johtaneet asuntojen hintojen kallistumiseen. Jopa siinä määrin, että ilmiöstä on tullut uhka Helsingin taloudelle: varsinkin matalapalkka-aloille on yhä vaikeampi saada ihmisiä töihin, kun näillä ei ole varaa asua Helsingissä. Voidaan sanoa, että nykytilanne koskettaa kipeimmin juuri köyhimpiä ja heikoimpia kuntalaisia.

Jotain on myös pielessä, kun helsinkiläisten suosimat asumisen muodot eivät ole enää nykyisessä sääntely- ja normiviidakossa mahdollisia. Itse asun 26 neliön yksiössä talossa jossa ei ole hissiä. Taloyhtiöni asuntojen mediaanikoko on noin 28 neliötä. Nykyään tämänkaltaisen talon rakentamisen estäisi varmasti useampi kymmenen normia ja säädöstä – joista suurin osa on joko haitallisia, turhia tai kohtuuttomia. Taloyhtiössäni asuntoja myydään jopa 5500 euron neliöhintaan, joten ihmiset eivät ilmeisesti ole kunnanisien ja lainsäätäjien samaa mieltä näiden normien tarpeellisuudesta.

Ongelma on hyvin monisyinen ja niinpä myös työkalut sen ratkaisemiseksi ovat monipuolisia. Alla on listattuna 12 kohdan ”työkalupakki” Helsingin asuntomarkkinoiden korjaamikseksi. Syksyn edetessä tulen kirjoittamaan blogiini erillisiä merkintöjä yksittäisistä työkaluista – linkki näihin kirjoituksiin löytyy tästä tekstistä. Valtuustossa sitoudun näiden työkalujen käyttämiseen ja edistämiseen.

  1. Kaavoituksen lisääminen
  2. Kaavoitetun rakentamattoman maan kiinteistöveron korottaminen
  3. Autopaikkakustannusten sosialisoinnin lopettaminen
  4. Kaavoitusnormien löyhentäminen
  5. Pääkaupunkiseudun kuntienyhdistäminen
  6. Esteellisyysnormien kohtuullistaminen
  7. Autopaikkanormin poistaminen
  8. Rakennusliikkeiden kartellin purkaminen
  9. HITAS-järjestelmän alasajo
  10. Keskineliösäännön purkaminen
  11. Väestönsuojanormista luopuminen
  12. Pienempien asuntojen rakentaminen

 

1. Kaavoituksen lisääminen

Kaavoituksen lisääminen on tärkein ja vaikuttavin yksittäinen keino asuntomarkkinoiden korjaamiseksi ja hintatason kohtuullistamiseksi. Helsinki on suurelta osin metsää ja myös hyvien liikenneyhteyksien varrella on vielä alueita, jotka voitaisiin kaavoittaa asunnoiksi. Kaavoitetaan siis niin paljon lisää tiivistä rakennusoikeutta, myös kantakaupungin jatkoa, että asuntojen markkinahinnat ja -vuokrat putoavat kohtuutasolle.

2. Kaavoitetun rakentamattoman tonttimaan kiinteistöveron korottaminen

Pelkkä kaavoitus ei auta, ellei tontille myös aleta rakentamaan. Nykyisin on aivan liian yleistä, ettei omistaja ryhdy toimenpiteisiin, vaan odottaa tontin arvonnousua. Tällainen ansioton arvonnousu jakaa suuria pikavoittoja yksittäisille omistajille kaavoituksen yhteydessä. Monissa muissa maissa –myös Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa – tämä arvonnousua ulosmitataan yhteiskunnalle. Suomessa tähän on olemassa hyvä keino: kaavoitetun rakentamattoman tonttimaan kiinteistövero. Tätä veroa tulisi nostaa niin korkealle, kuin mahdollista. Yksi keino sen tehostamiseksi olisi sitoa veron määrä rakennusoikeuden määrään.

3. Autopaikkakustannusten sosialisoinnin lopettaminen

Yhden autopaikan hinta on Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisilla asuinalueilla 30 000 – 50 000 euroa. Autopaikkojen kustannukset upotetaan asuntojen hintoihin ja näin niihin osallistuvat sekä autottomat, että ne asukkaat, jotka eivät mahdollisesti saa autoaan taloyhtiön paikalle liian kovan kysynnän vuoksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen uuden asunnon hinnasta jopa useampi kymmenen tuhatta euroa tulee autopaikoista, joita ei edes käytetä. Tämä autopaikkakustannusten sosialisointi on erittäin voimakkaasti asuntojen hintoihin vaikuttava seikka ja sosiaalisesti epäoikeudenmukainen: käytännössä köyhät maksavat rikkaiden autoilusta (auton omistajat ovat keskimäärin muita rikkaampia). Helsingin tulee jatkossa määrätä autopaikkojen kustannukset eroteltaviksi muista rakennuskustannuksista. Tutustu myös ajatukseeni tonttivuokraporkkanasta taloyhtiöille, jotka huutokauppaavat autopaikkansa.

4. Kaavoitusnormien löyhentäminen

Kaavat tehdään Helsingissä aivan liian tarkoiksi. Toteuttajille tulisi antaa enemmän valtaa ja mahdollisuuksia päättää yksityiskohdista. Suuren ongelman yksi räikeimmistä yksityiskohdista on autopaikkanormi. Käytännössä se aiheuttaa tolkuttoman määrän turhia kustannuksia asuntojen ostajille, mutta myös estää monia järkeviä ratkaisuja ja vahingoittaa kaupunkikuvaa (tästä lisää erikseen kohdassa 7). Monissa muissa maissa on vallalla käytäntö, jossa itse kaava on väljä, mutta rakennuslupaa myönnettäessä tarkistetaan, täyttääkö hanke laatuvaatimukset. Rakennuslakia tulisi muuttaa siten, että tämä toimintatapa olisi mahdollinen myös Suomessa.

5. Pääkaupunkiseudun kuntien yhdistyminen

Yksi huono puoli itsenäisten kuntien pääkaupunkiseudusta on kaavoituksen vaikeutuminen. Tälläkin hetkellä Espoossa ja Vantaalla on valtavasti kaavoitettavaksi kelpaavaa maata hyvillä paikoilla, mutta pienemmän väestöpaineen kuntina vähemmän kannusteita kaavoittaa sitä. On totta, ettei Helsingin kaavoituksen takkuaminen johdu pääasiassa maan riittämättömyydestä – mutta silläkin on vaikutusta. Yhdistynyt pääkaupunkiseutu kykenisi kaavoittamaan enemmän, paremmin ja järkevämmin. Tämä olisi raikas tuulahdus asuntomarkkinoilla.

6. Esteellisyysnormien kohtuullistaminen

Jokainen sivistynyt yhteiskunta pitää huolta heikoimmistaan. On aivan oikein, että yhteiskunta takaa liikuntarajoitteisille esteettömän asumisen. Mutta esteellisyyteen liittyvä normitus on mennyt kaikkien kohtuun rajojen ylitse. Pienissä asunnoissa esteellisyyteen liittyvä lisätilatarve voi olla jopa kymmeniä prosentteja – lähes saman verran hinnoissa. Tämä on kestämätön tilanne. Esteellisyysnormeja tulisikin kohtuullista siten, että ne eivät enää koskisi kaikkea uustuotantoa, vaan tiettyä osaa siitä, esimerkiksi 20%. Lisäksi normitusta voi kohtuullistaa mahdollistamalla joustavat muutosratkaisut esim. märkätiloissa. Eli jos esteellisyys iskee, saa asunnon muutettu esteettömäksi kohtuukustannuksin. Lisäksi esteellisiä voisi tukea esteettömien asuntojen ostossa esim. korkotuen keinoin. Kaikki tämä maksaisi jonkin verran, mutta nykytilanne on vielä paljon pahempaa myrkkyä kansantaloudelle ja etenkin pieniä asuntoja kaipaaville.

7. Autopaikkanormin poistaminen

Autopaikkanormi on ehkä räikein ja haitallisin esimerkki kalliista ja epäoikeudenmukaisista kaavoitusnormeista. Käytännössä se aiheuttaa tolkuttoman määrän turhia kustannuksia asuntojen ostajille, mutta myös estää monia järkeviä ratkaisuja ja vahingoittaa kaupunkikuvaa.  Vuosaaressa oli tapaus, jossa ei saatu rakentaa asuntoja kauppakeskuksen päälle, koska näille ei olisi voitu rakentaa normin mukaisia autopaikkoja. Monessa uudessa kaupunginosassa laajat parkkipaikkapellot ovat vahingoittaneet kaupunkikuvaa suunnattomasti. Helsinkiläisistä vähemmistö omistaa auton. Enemmistölle tulisi suoda mahdollisuus asua taloyhtiössä, jossa ei ole autopaikkoja tai jossa autopaikkoja on vain kohtuullinen määrä.

8. Rakennusliikkeiden kartellien purkaminen

Kilpailu ei toimi helsinkiläisessä rakentamisessa. Osaksi tämä on kaupungin omaa syytä: kilpailutettavat kohteet ovat niin isoja, että vain muutama mammutti pystyy osallistumaan tarjouskilpailuun. Mutta tämäkään ei selitä sitä, että esim. Eiranrannassa neliöstä maksettiin vain alle 3000 euroa, mutta asuntoja myydään jopa 9000 euron neliöhintaan. Tämä erotus on Helsingissä reilusti suurempi kuin muualla maassa. Osaksi tämä johtuu suuremmista palkoista, mutta sen selitysvaikutus on hyvin pieni. Helsingin tulee jatkossa kilpailuttaa kohteet pienemmissä erissä, jotta myös pienemmät toimijat voivat osallistua tarjouskilpailuun. Olisi myös tehtävä toimenpiteitä sen selvittämiseksi, onko suurten rakennusliikkeiden kesken kartellisopimuksiin viittaavia käytäntöjä.

9. HITAS-järjestelmän purkaminen

HITAS-järjestelmää on perusteltu sillä, että se tekee Helsingissä asumisen mahdolliseksi myös keskituloisille alentamalla asumisen hintaa. Valitettavasti tämä ei ole totta: HITAS kyllä alentaa asumisen hintaa, mutta vain sen onnekkaan tapauksessa, joka arpajaisissa sattuu voittamaan. Käytännössä HITAS-arpajaiset ovatkin isojen pikavoittojen jakoa suoraan kuntalaisten yhteisestä varallisuudesta verraten hyvätuloisille helsinkiläisille, jotka usein vielä pistävät HITAS-asuntonsa tuottavasti vuokralle. Yhteistä omaisuutta ei tule tuhlata tällaiseen, vaan myydä rakennusoikeus eniten tarjoavalle. HITAS:lla on myös muita huonoja puolia, mm. se, että se kannustaa epäoptimaaliseen asumiseen: asunto on niin halpa (ja hinta säännöstelty), että esim. leskeksi jääneen ei kannata myydä asuntoaan. Jonkun mielestä tämä on kenties ok, mutta kannattaa myös ajatella sitä lapsiperhettä, joka asuntoon olisi voinut muuttaa. On myös todettava, että jollei HITAS-järjestelmä itsessään nosta rakennettavien neliöiden määrää, on sen seurauksena asuntojen hintojen nousu kaikille muille. HITAS-järjestelmä tuleekin purkaa ja kohdistaa mahdolliset asumiseen liittyvät avustukset suoraan näiden tarvitsijoille. Ja mieluummin köyhille kuin ylemmän keskiluokan edustajille.

10. Keskineliösääntöjen purkaminen                 

Helsingissä oli pitkään voimassa 75 neliön keskineliösääntö. Uusien asuintalojen huoneistojen piti siis olla keskimäärin 75 neliön suuruisia. Tällä haluttiin taata, että lapsiperheille – hyville veronmaksajille – sopivia asuntoja olisi saatavilla tarpeeksi myös Helsingissä. Nyt tätä normia on hieman höllennetty. Helsingin tulisi päästä näistä normeista kokonaan eroon. Mikäli jokin normi halutaan säilyttää, tehtäköön siitä joustava. Tällainen ratkaisu voisi olla malli, jossa asuinnoista tehdään helposti yhdisteltäviä ja eroteltavia. Eli rakennetaan vaikka 30 neliön asuntoja, mutta siten, että vierekkäisiä asuntoja voidaan helposti yhdistää ja taas erottaa – asujien elämäntilanteen mukaan. Tämä mahdollistaisi esim. sen, että leskeksi jäänyt yksineläjä voisi myydä toisen puolen asunnostaan pois tai lapsiperhe ”muuttaa suurempaan” ostamalla viereisen asunnon.

11. Väestönsuojanormista luopuminen

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen alettiin rakentaa väestönsuojia jokaiseen kerrostaloon. Tämä normi oli kylmän sodan aikana kannatettava, mutta aikojen muuttuessa syvän rauhan suuntaan, pitäisi normituksen seurata perässä. Väestönsuojien rakentaminen tuo asuintoihin tuhansia euroja lisähintaa ja niiden käyttötarve on hyvin kyseenalainen: säilytystilaa voisi järjestää järkevämmin. Näin ollen väestönsuojanormista tulee luopua.

12. Pienempien asuntojen rakentaminen

Yksi suurimmista esteistä kohtuuhintaisen asunnon löytämiselle on asuntojen suuri koko. Jos Helsinkiin vuosittain rakennettavat neliöt jaettaisiin useammalle asunnolle, Helsinkiin mahtuisi enemmän ihmisiä. Itse asun taloyhtiössä, jossa asunnon mediaanikoko on alle 30 neliötä. Ja asunnot menevät kuin kuumille kiville. Normien tulisi mahdollistaa kaikenkokoisten asuntojen rakentamisen, myös taloyhtiöiden, jonka asunnot on suunnattu pääosan yksineläville.