Lähidemokratiaa Metropoli-Helsingissä

(Tämä kirjoitus on uusi päivitetty versio taannoisesta blogikirjoituksesta. Vanhassa versiossa on vielä hieman enemmän asiaa, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa katsastaa sekin)

 

Yksi metropoli-mallia vastustavien usein käyttämä argumentti on päätöksenteon – ja demokratian – karkaaminen yhä kauemmas tavallisesta mattimeikäläisestä. Vaikka olenkin henkeen ja vereen metropolimiehiä, on minun tunnustettava tämän argumentin paino. Se ei kuitenkaan ole ongelma, jota ei voida ratkaista. Päinvastoin metropolin syntyminen voisi jopa edesauttaa demokratian tulemista kaupunkilaisia lähemmäksi. Keinona tähän olisi aivan uuden vaalijärjestelmän käyttöönotto, joka voisi hyvin mennä läpi metropolihankkeen mukana, koska sen toteutuminen pakottaisi joka tapauksessa miettimään vaalijärjestelmää perustavanlaatuisella tavalla.

Metropolin jakaminen äänestysalueisiin

Mikäli metropoli koostuisi Helsingistä (600 521 asukasta elokuussa 2012), Espoosta (254 958), Vantaasta (204 379) ja Kauniaisista (8 748), olisi siinä elokuun 2012 tilastojen mukaan 1 068 606 asukasta. Asukasluku on niin suuri ja hallintoalue niin laaja ja monimuotoinen, ettei metropolia pysty käytännössä hallinnoimaan demokraattisesti ilman kokonaan uuden hallintotason lisäämistä. Luonnollinen ratkaisu olisi pitää nykyinen kunnallinen hallintotaso muuttumattomana ja lisätä sen päälle uusi metropolitaso, jolla olisi valta mm. kaavoituksessa, verotuksessa ja joukkoliikenteessä. Mielestäni tällainen ratkaisu ei ainakaan lisäisi ihmisten vaikutusmahdollisuuksia omiin asioihinsa, sillä 600 521:lle helsinkiläiselle alin taso olisi vieläkin se 85:n edustajan kunnanvaltuusto, jossa jokainen jäsen edustaa periaatteessa 7065:tä helsinkiläistä.

Mikäli todella halutaan tuoda demokraattinen päätöksenteko ihmistä lähelle ja valtaistaa ihminen asuinseutunsa asioissa, tulee uusi hallintotaso luoda mahdollisimman lähelle ihmisiä. Nähdäkseni paras tapa tähän olisi järjestää metropolin hallinto niin, että ylemmällä tasolla toimisi 100:n jäsenen metropoliparlamentti ja sen alla olisi 75 kaupunginosavaltuustoa. Metropoli jaettaisiin 75:een yhtä suureen alueeseen, joista jokaisessa asuisi noin 14 000 ihmistä. Jokaisesta näistä valittaisiin siirtoäänimenetelmällä yksi edustaja metropoliparlamenttiin ja lisäksi suhteellisella vaalitavalla noin 10-20 (määrää pitää vielä pohtia, joka tapauksessa vähintään 10) valtuutetun kaupunginosavaltuusto. 25 edustajaa metropoliparlamenttiin tulisi tasauspaikoista, joiden avulla jokainen puolue/ryhmittymä saisi kannatustaan vastaavan määrän edustajia – siirtoäänimenetelmästä huolimatta enemmistövaalitapa rankaisisi pienempiä puolueita kohtuuttomasti ilman tasauspaikkoja.

Vallanjako eri päätöksentekotasojen kesken

Metropoliparlamentin päätettävänä olisi aluetta kokonaisuudessaan koskevat asiat, kuten verotus, sosiaali- ja opetustoimi, joukkoliikenne, rakentaminen sekä kaavoitus. Näissäkin asioissa – varsinkin joukkoliikenteessä, rakentamisessa ja kaavoituksessa – kaikkia niitä kaupunginosia joihin nämä suoraan vaikuttaisi olisi kuultava ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Kaupunginosavaltuustoilla taas olisi valta monissa suoraan omaan alueeseensa koskevissa asioissa. Kuulemisoikeus olisi ehkä tärkein, mutta myös eritoten asemakaavan suhteen KOV:lla tulisi olla valtaa. Lisäksi jokaiselle KOV:lle tulisi jakaa tietty vuosittainen könttäsumma, jonka se käyttäisi oman alueensa elävöittämiseen. Tämä summa voisi olla jotain 100 000:n ja 300 000:n välillä, jolloin sen vuosittaiseksi kokonaissummaksi tulisi 7,5 miljoonaa – 22,5 miljoonaa euroa.

Esittämäni vaalijärjestelmän suurin hyve olisi demokratian tuomisessa ihmisten lähelle. Kun jokaisella ihmisellä olisi oma edustajansa metropoliparlamentissa ja oma läheinen kaupunginosavaltuusto, olisi vallan tuntu aivan toisenlainen kuin nykyään. Ei olisi vaikea ennustaa uudistuksen johtavan ruohonjuuritason toiminnan viriämiseen kaikkialla metropolin alueella ja ihmisten yhä suurempaan elämänhallinnan tunteeseen. Tunne siitä, että on valta ja mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa demokraattisessa prosessissa on tärkeätä myös sen vuoksi, että sen on tutkimuksissa nähty korreloivan ihmisten yleisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin kanssa. Ja kukapa ei haluaisi metropolia, joka muodostuu omaleimaisten kaupungiosien tilkkutäkistä ja jossa yksi yhtenäinen taho pitää huolen siitä, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tasokkaaseen joukkoliikenteeseen ja kohtuuhintaiseen asumiseen.

Vaalijärjestelmän hahmottamista

Tällainen järjestelmä mutkistaisi pakostakin äänestysprosessia ainakin hieman. On valitettava tosiasia, että vaalijärjestelmissä reiluus ja yksinkertaisuus ovat monella tavalla toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Mutta monimutkaisuutta voisi helpottaa monella tavalla. Käytännössä valtuutettujen valinta voitaisiin järjestää joko kaikki yhdellä kertaa tai erikseen, niin että heistä äänestettäisiin kahden vuoden välein. Jälkimmäisen mallin etuna olisi se, että siinä voitaisiin aidosti keskittyä joko koko metropolin tai alueiden asioihin, mikä vähentäisi NIMBY-ilmiötä ja toisaalta se, että siinä tapauksessa olisi mahdollista äänestää metropolivaalien yhteydessä myös metropolin pormestarista (kolmet vaalit olisivat jo ehkä liikaa samalle päivälle). Itse kallistuisin ehkä kahteen vaalipäivään kahden vuoden välein.

Metropoli siis jaettaisiin 75:een yhtä suureen alueeseen. Jaossa painotettaisiin kaupunginosien historiallista ja kulttuurista yhteneväisyyttä niin, että oman identiteettinsä omaavat alueet pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan pitämään omana alueenaan. 14 000 olisi keskimääräinen asukasluku (muuttuisi joka vuosi väestömäärän mukaan) ja jokainen alue saisi oman ”painokertoimensa”, joka olisi alueen äänioikeutettujen määrä/ (metropolin äänioikeutettujen määrä/75). Tällä painokertoimella olisi merkitystä tasauspaikkoja jaettaessa. Alueiden jaossa tuskin tulisi kiivaita riitoja (vrt. gerrymandering mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa), koska tasauspaikat takaisivat reilun lopputuloksen.

Sekoitus eri vaalijärjestelmien parhaista puolista

Jokaisella valtuustossa istuvalla puolueella sekä tietyn kannattajamäärän keränneellä ryhmittymällä olisi oikeus asettaa ehdokas jokaiseen kaupunginosaa (siis ts. vaalipiiriin). Näin ollen ehdokkaita olisi vaalipiirissä noin 6-10 ja jokaisella äänestäjällä olisi aito mahdollisuus tutustua heihin henkilökohtaisesti. Äänestäjä voisi äänestää vain yhtä ehdokasta tai halutessaan laittaa ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Mikäli äänestäjä haluaisi, voisi hän antaa äänensä toisen puolueen/ryhmittymän ehdokkaalle omassa vaalipiirissään ja valita toisen, jonka kokonaisedustajamäärä on hänelle tärkeämpi. Tämä olisi järkevää mm. silloin kun kokee kannattamansa puolueen ehdokkaan olevan erityisen huono omassa vaalipiirissään tai vaihtoehtoisesti kokee jonkun muun puolueen ehdokkaan oman puolueen ehdokasta pätevämmäksi omassa vaalipiirissä. Mikäli äänestäjä valitsee vain yhden ehdokkaan omasta piiristään tai laittaa piirin ehdokkaat paremmuusjärjestykseen (saa käyttää niin montaa järjestyslukua kuin haluaa), menee ääni automaattisesti tämän ykkösvalinnan ehdokkaan puolueelle. Tasauspaikat – ja siis kunkin puolueen paikkaluku parlamentissa – ratkaistaan näiden äänten perusteella.

Alueen edustaja metropoliparlamentissa valittaisiin siirtoäänimenetelmällä, joka mahdollisimman hyvin välttää Arrow’n paradoksin sudenkuopat (tämä on käytännössä teoreettinen ongelma – tulos olisi kaikissa siirtoäänijärjestelmän versioissa nykyistä oikeudenmukaisempi). Tasauspaikoilta valittavien osalta järjestelmässä on monta vaihtoehtoa. Yksi olisi se, että kukin puolue laittaisi – vaikkapa jäsenäänetyksellä – 85 ehdokasta haluamaansa järjestykseen ja tasauspaikkojen oikeuttama määrä vaalipiireistä rannalle jääneitä ehdokkaita menisi läpi. Tällöin äänestäjille voisi antaa vielä veton puolueen asettaman järjestyksen suhteen antamalla mahdollisuuden äänestää puolueen lisäksi myös jotain tiettyä ehdokasta listalta. Tällöin tietyn prosenttimäärän puoluelistan äänistä saanut nousisi aina listan kärkeen. Tämä voisi kuitenkin olla – vaikkakin oikeudenmukaista ja demokraattista – liian monimutkaista.

Yhteensopiva pormestarimallin kanssa

Samalla voitaisiin siis äänestää myös pormestarista, jolloin tämänkin kohdalla voitaisiin käyttää siirtoäänimenetelmää. Käytännössä äänestäjä voisi siis spesifioida valintansa hyvin pitkälle. Enimmillään hän voisi:

1. Laittaa kaikki pormestariehdokkaat preferenssijärjestykseen.

2. Laittaa kaikki vaalipiirinsä ehdokkaat preferenssijärjestykseen.

3. Valita äänensä saajaksi toinen puolue kuin mitä ykköspreferenssinsä edustaa.

4. Valita puolueen listalta nimi, jonka haluaa nousevan listan kärkeen.

Mutta toisaalta äänestämisen voisi halutessaan hoitaa myös vain yhdellä ainoalla ruksilla mihin tahansa näistä neljästä kohdasta. Tällöin ääni menisi automaattisesti myös saman puolueen ehdokkaalle pormestari/vaalipiirivaalissa. Tällöin olisi hyvä laittaa myös erillinen ruksi, jolla äänestäjä voisi ilmaista halunsa äänestää vain toisessa vaaleista, mutta jättää äänestämättä toisessa. Ongelmaksi saattaisi muodostua se, että voidaan väittää spesifimmin äänestävän äänen kantavan enemmän voimaa. Mutta se onko näin, on aika kyseenalaista.

Joka neljäs vuosi järjestettävissä KOV-vaaleissa järjestelmä olisi yksinkertaisempi. Se toimisi käytännössä samalla tavalla kuin D’Hondt –malli nykyään: puolueiden ja ryhmittymien paikkaluku jaetaan suhteessa saatuihin ääniin tietyn yksinkertaisen kaavan mukaan. Periaatteessa myös KOV-vaalissa olisi mahdollista käyttää siirtoäänimenetelmän sovelluksia, mutta nähdäkseni se ei ole välttämätöntä, varsinkaan jos edustajia valitaan vähintään tusina jolloin piilevä äänikynnys olisi 8,33%.

Liian monimutkaista?

Tämä kaikki kuulostaa hyvin monimutkaiselta ja jossain määrin se sitä onkin. Esitin tässä kuitenkin monimutkaisimman – ja demokraattisimman – mahdollisen järjestelmän, jota voidaan yksinkertaisuuden nimissä vesittää reilustikin ilman että mitään oleellista menetetään. Esittämäni kaltainen järjestelmä tulisi varmasti saamaan kovaa kritiikkiä varsinkin monimutkaisuutensa vuoksi. On kuitenkin muistettava kaksi asiaa. Ensinnäkin vastaavankaltaisia vaalijärjestelmiä on jo käytössä monessa maassa, mm. Uudessa-Seelannissa sekä Irlannissa. Toiseksi mielestäni äänestäjää ei pidä pitää lähtökohtaisesti täytenä tomppelina vaan on lähdettävä siitä, että kuka tahansa peruskoulun läpäissyt ymmärtää järjestelmän riittävän hyvin muutaman tunnin perehdytyksellä. Ja kun äänestäjälle annetaan valta päättää edustajista jotka ratkaisevat hyvin tärkeitä asioita, voi heiltä vaatia perehtymistä myös itse järjestelmään. Lisäksi on syytä muistaa, että myös Yhdysvalloissa ihmiset äänestävät vaaleissa joskus jopa useista kymmenistä eri asioista ja käytössä olevat äänestyslaput saattavat olla hyvinkin kryptisiä. On vaikea uskoa, ettei Suomen koulutusjärjestelmä pysty takaamaan vähintään yhtä hyviä edellytyksiä ymmärtää äänestysjärjestelmää kuin Yhdysvaltain vastaava. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö järjestelmästä tulisi tehdä mahdollisimman yksinkertaista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Laskentatehtävä *