Analyysia Helsingin vihreiden vaalituloksesta

Vaaleista on nyt muutama viikko aikaa ja tomu on pikku hiljaa alkanut laskeutua. Tulen kirjoittamaan analyysin omasta vaalituloksestani (172 ääntä, suurkiitos kaikille äänestäjilleni!), mutta ensin analysoin hieman Helsingin vihreiden vaalitulosta. Eilen pidettiin ehdokkaille puoluetoimistolla debriefing-tilaisuus ja kaikenlaiset tilastot herättivät jonkin verran mielenkiintoa. Kokosin hieman dataa ja analysoin Helsingin vihreiden vaalitulosta muutamasta relevantista näkökulmasta, ennen kaikkea miesten ja naisten menestymisen sekä ehdokkaitten ja valittujen poliittisten mielipiteiden. Saatan kirjoittaa tulevaisuudessa vielä lisää analyysia mm. äänestysalue-menestyksen sekä vaalikampanjaan käytettyjen resursseihin liittyen. Tässä analyysissa olen käyttänyt dataa äänimääristä (Tilastokeskuksen sivuilta) sekä HS:n poliittisesta nelikentästä (HS:n sivuilta).

Analyysistani voidaan vetää kolme johtopäätöstä:

1. Miesehdokkaat menestyivät selkeästi viime vaaleja paremmin

2. Vasemmistolaiset ja arvoliberaalit ehdokkaat pärjäsivät keskimääräistä paremmin

3. Vihreiden uusi valtuustoryhmä on edellistä vasemmistolaisempi

Miesehdokkaitten hyvä menestys

Edellisvaalien jälkeen vihreiden sisällä käytiin verrattain paljon keskustelua miesehdokkaitten heikosta menestyksestä. Helsingissä miesehdokkailla oli hyvin vaikeata: mediaaniäänimäärä oli naisehdokkailla miehiin nähden melkein 2,5-kertainen ja läpi päässeistä 21:sta valtuutetusta vain viisi oli miehiä. Samalla kun verrattain tuntemattomia naisia pääsi läpi ensimmäisellä yrittämällä, tunnettujen miesten oli usein vaikeata päästä lähellekään valtuustoa. Monet näkivät melkeinpä eksistentiaalisen uhan koko puolueelle: naisistuuko puolue pian täysin, kun miehillä ei välttämättä ole tulevaisuudessa enää edes motivaatiota yrittää läpipääsyä tosissaan heikkojen mahdollisuuksien vuoksi.

Nyt voidaan sanoa, että osaksi tuo huoli oli turha – ehdokkaiksi haluavia miehiä oli niin paljon, että todella hyviä ehdokaskandidaatteja oli jopa jätettävä listalta pois. Toisaalta ryhdyttiin myös toimenpiteisiin, ja listalle valittiin hieman entistä vähemmän miehiä, jotta miehillä olisi paremmat mahdollisuudet läpipääsyyn. 2012 vaalit merkitsivätkin suurta askelta vihreille miehille Helsingissä: nyt pääsi läpi kaksi miestä enemmän kuin viimeksi, vaikka vihreiden kokonaispaikkamäärä laski kahdella. Miesten saamien äänien osuus nousi 35 %:sta 39 %:ään. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että miesehdokkaiden määrä laski kuudella (10 %:lla) ja ääniharava Osmo Soininvaara sai lähes 3 000 ääntä vähemmän kuin viime kerralla.

Tarkempi analyysi osoittaa, että miesten lasikatto murtui: keskimääräinen äänimäärä nousi melkein 20 %:lla ja mediaani vielä enemmän. Samaan aikaan naisilla kummatkin tunnusluvut heikkenivät selkeästi. Vieläkin on selvää, että miesten on vaikeampi menestyä Helsingin vihreiden listalla – saivathan naisehdokkaat vieläkin melkein 2/3 listan äänistä. Silti voidaan sanoa, että vaalitulos Helsingissä oli erittäin positiivinen varsinkin miesten kannalta. Toisaalta jopa 80 % (4/5) edellisen valtuuston miehestä tippui. Tilalle tuli nuorempaa ainesta, joka on menestynyt ja tullut tunnetuksi varsinkin sosiaalisen median kautta. Voidaankin sanoa, että näissä vaaleissa sosiaalinen media osoitti kyntensä toden teolla. Tämä on kuitenkin vasta pintaraapaisu ilmiöön. Katson, josko voisin analysoida tulevaisuudessa vielä mm. mainostamiseen käytettyjä resursseja sukupuolinäkökulmasta.

Äänestäjät luottivat vasemmistolaisiin ja arvoliberaaleihin

Vaalien alla HS julkaisi poliittisen nelikentän, jossa ehdokkaat oli asetettu oikeisto-vasemmisto sekä konservatiivi-liberaali –akseleille. HS myös julkaisi datan avoimesti kaikkien käyttöön. Hesarin käyttämää metodologiaa voidaan kritisoida etenkin konservatiivi-liberaali –akselin osalta, mutta nähdäkseni tätä tietoa voi kuitenkin käyttää vahvasti suuntaa-antavana indikaattorina ehdokkaan ajatusmaailmasta. Analyysissani olen käyttänyt näitä kahta akselia sekä HS:n ”Vihreä”-koontiarvoa, joka on johdettu kahdesta vihreää arvomaailmaa indikoivasta kysymyksestä. Lisäksi olen erikseen laskenut jokaiselle ehdokkaalle ”Klassinen liberaali” –tunnusluvun. Tässä olen yhdistänyt oikeisto-arvon (=markkinaliberaali) sekä liberaali-arvon.

Vihreät ehdokkaat olivat kauttaaltaan varsin vasemmistolaisia, hyvin arvoliberaaleja ja ”vihreitä”. On kuitenkin huomionarvoista, että äänestäjät vielä suosivat ääripäitä. Laskin jokaiselle annetulle äänelle painon näiden arvojen mukaan. Annetut äänet olivat vasemmistolaisempia ja arvoliberaalimpia kuin ehdokkaat keskimäärin. Vielä suurempi ero on kuitenkin äänillä ja läpimenneillä: näyttää siltä, että valtuusto on selvästi vasemmistolaisempi ja arvoliberaalimpi kuin vihreiden äänestäjäkunta. Oletettavasti ”oikeistolaisemmat” ja ”konservatiivisemmat” äänet jakaantuivat enemmän ehdokkaille, jotka eivät päässeet läpi. Sama voidaan todeta ”vihreä” –ilmiön osalta. Sen sijaan klassinen liberaali –ilmiön osalta äänet ja läpipäässeet olivat lähes täsmälleen synkronissa.

Uusi valtuustoryhmä edellistä vasemmistolaisempi ja arvoliberaalimpi

Uusi valtuusto näyttää vihreiden osalta olevan myös vuonna 2008 valittua valtuustoa vasemmistolaisempi ja arvoliberaalimpi. Edellisen valtuuston edustajat olivat lähes täsmälleen yhtä vasemmistolaisia kuin vuoden 2012 äänestäjät ja vain hieman näitä konservatiivisempia (tässä tulee muistaa, että ”konservatiivisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat vihreiden osalta suhteellisia – kaikki nykyiset ja entiset vihreät valtuutetut ovat hyvin liberaaleja ja enintään maltillisen oikeistolaisia verrattuna kaikkien puolueiden ehdokkaisiin ja läpimenneisiin keskimäärin).

Kuten oheisesta taulukosta voidaan huomata, tippui valtuustoryhmästä useita keskimääräistä oikeistolaisempia ja konservatiivisempia edustajia ja tilalle tuli enemmän vasemmistolaisia ja arvoliberaaleja.  Osin tämä oli varmasti sattumaa, sillä vihreiden äänestäjien keskuudessa vastaavaa muutosta ei näin vahvasti ollut havaittavissa. Seuraavat neljä vuotta näyttävät, näkyykö tämä muutos yhteistyökuvioissa kokoomuksen ja demareiden kanssa.

Kohtaamisia vaalikentillä: katukampanjan tilinpäätös

Kampanja on nyt ohi ja on hyvä tehdä yhteenveto sen ihmisistä, tunnelmista ja keskusteluista. Päällimmäisenä jää mieleen positiivisuus: tämän kampanjan aikana ihmisiltä satoi kuraa niskaan huomattavasti aiempaa vähemmän. Myös ehdokkaiden välillä vallitsi hyvä henki ja tsemppiä toivoteltiin yli puoluerajojen. Vihreissä ehdokkaat tekivät hyvää yhteistyötä, tästä hyvänä esimerkkinä Eki Nikulaisen, Silja Uusikankaan ja Simo Raittilan kanssa muodostamani ”vaalirinki”, joka mm. keräsi ongelmajätteitä Kumpulassa, Toukolassa ja Koskelassa ja antoi ihmisille samalla kaikkien flyerit tutustuttavaksi.

Oma katukampanjani alkoi tosimielessä vasta ennakkoäänestyksen alkaessa. Viime vaalien aikaan olin opiskelija (ja ilman työtä), jolloin vapaa-aikaa riitti runsaasti myös vaalityöhön. Nyt työelämässä ollessani vapaa-aikaa ei tuntunut oikein riittävän. Niinpä otin vaaliloman ennakkoäänestyksen ajaksi ja käytin ajan kampanjointiin. Jaoin flyereita etupäässä metroasemilla sekä keskustassa, mutta jonkin verran myös juna-asemilla sekä esim. Bulevardilla työpaikkani Metropolia Ammattikorkeakoulun läheisyydessä. Lisäksi kampanjoin myös työmatkoilla Berliinissä ja Kuopiossa.

Mieleenpainuvia kohtaamisia

Metromainos oltiin huomattu laajalti ja siitä tuli hyvää palautetta.

Katukampanjan aikana ihmiset tulivat rohkeasti keskustelemaan asioista maan ja taivaan välillä. Ehkäpä mieleenpainuvin oli kohtaaminen ala-asteen englanninkielen opettajani kanssa Sörnäisissä. Annoin tälle flyerin, jolloin nainen kysyi, että enkö olekin Jukka Jonninen. En tunnistanut heti naista, mutta ilmeisesti tämä oli nähnyt vaalimainokseni metrossa ja tunnisti minut näin ulkonäöltä. Nainen kertoi, että olin jäänyt tämän mieleen ala-asteen sanakokeesta. Kokeessa oli annettu kymmenen sanaa ja jokaisesta näistä piti muodostaa englanninkielinen lause. Olin kuulemma ympännyt jollain tavalla jokaiseen lauseeseen mukaan Teemu Selänteen.

Toinen mielenpainuva kohtaaminen tapahtui Narinkkatorilla. Noin 50-vuotias herrasmies tuli haastamaan vaikeilla kysymyksillä koskien kulttuurien keskinäistä paremmuutta, maahanmuuttopolitiikkaa ja EU-tukia. Keskustelimme lähinnä kulttuureista, ihmisoikeuksista ja EU-tuista ainakin 15 minuuttia hyvässä hengessä. Mies oli ilmeisesti klassinen liikkuva äänestäjä, joka tarkastelee maailmaa ehkä ”perussuomalaiseksi” luonnehdittavasta näkövinkkelistä. Päädyimme aika hyvään yhteisymmärrykseen universaaleihin ihmisoikeuksiin sekä EU-tukiin liittyen. Pidän mahdollisena, että mies jopa päätyi lopulta äänestämään vihreätä ehdokasta: ”Ei ainakaan ällistä jää kiinni”, mies tokaisi ennen kuin lähti kohti Kampin keskusta.

 

Perussuomalaisten jytkyä ei ole tulossa

Katukampanjointia Simo Raittilan kanssa Kannelmäessä.

Tämä mies oli yksi niistä kymmenistätuhansista helsinkiläisistä, jotka perussuomalaisten täytyy saada puolelleen, mikäli he haluavat jytkäyttää kunnolla myös Helsingissä. Oma tuntumani PS:n kampanjasta Helsingissä on se, ettei isoa jytkyä ole tulossa. Syy tähän löytyy ennen kaikkea veltosta kampanjoinnista, jota Kannelmäen Sitratorin tapahtumat ilmensivät. Olin Simo Raittilan kanssa kampanjoimassa torilla. Simo jakoi tukiryhmänsä kanssa panemaansa kotikaljaa ja otimme kumpikin aktiivisesti kontaktia ihmisiin ja juttelimme heidän kanssaan. Torille kurvasi myös Perussuomalaisten vaaliauto ja pian heillä oli myös teltta pystyssä ja muutama ehdokas kahvia ryystämässä. Ilmeisesti mukana oli myös pieniä lahjakasseja ihmisille. Mutta kun me otimme rohkeasti kontaktia ihmisiin, tyytyivät perussuomalaiset lähinnä juomaan kahvia keskenään katoksen alla. Paitsi silloin, kun yksi ehdokkaista tuli juttelemaan mukavia kanssamme.

Vaaliteemat kiinnostivat

 

Kampanjointia siskon kanssa Kulosaaressa.

Omat vaaliteemani tuntuivat miellyttävän ihmisiä. Herttoniemessä juttelin pitkään vihreätä ehdokasta etsivän naisen kanssa. Keskustelimme ennen kaikkea syrjäytymisestä ja siihen puuttumisen keinoista. Nainen piti syrjäytymistä erittäin tärkeänä vaaliteemana ja oli ilmeisen vakuuttunut ennen kaikkea poikien syrjäytymisen ehkäisemisen tärkeydestä. Siilitien metroasemalla juttelin juuri laivalta palanneen miehen kanssa. Pienessä maistissa ollut mies oli kiinnostunut asuntomarkkinoista ja piti 12-kohtaista työkalupakkiani niiden korjaamiseksi niin hyvänä kokonaisuutena, että lupasi minulle äänensä. Asuntomarkkinoista kävin hyvän keskustelun myös kampanjoidessani Kuopiossa ammattikorkeakoulujen talous- ja hallintopäivien iltamissa. Myös useat jalkapalloihmiset ovat ilmaisseet tukensa kampanjalleni ja hiekkakenttien muuttaminen tekonurmiksi on herättänyt jonkin verran keskustelua.

Joidenkin kanssa on keskusteltu myös kunnallispolitiikkaan liittymättömistä asioista. Pohjois-Haagan juna-asemalla törmäsin mukavaan vanhempaan naiseen, joka oli ollut joskus muinoin Pekka Haaviston opettaja. Tämä kertoi mm. nuoresta Pekasta sekä omista harrastuksistaan. Itäkeskuksessa törmäsin nuoreen mieheen, joka oli kiinnostunut Vihreän miesliikkeen armeijamallista (jota olen kehitellyt). Pian keskustelu lipui road trippeihin ja annoin miehelle vinkkejä liittyen automatkailuun Yhdysvalloissa.

Ydinkaukolämpö yllätti positiivisesti

Ydinkaukolämpö oli yksi keskeisistä vaaliteemoistani. Tämä nousi laajempaankin keskusteluun, kun Osmo Soininvaara blogasi asiasta vaaliviikolla. Ennen kampanjaa ajattelin, että asia saattaisi nostattaa joissain ihmisissä negatiivisiakin tunteita. Mutta vastaan on tullut vain yksi ihminen, joka on sanonut, että olisi äänestänyt minua muuten, mutta ydinvoimakannan vuoksi ei voi. Päinvastaisia viestejä on tullut paljon enemmän. Soininvaarakin kiitteli vaaliteemasta:

”Onnittelusta siviilirohkeudesta ja selkeän vaihtoehdon tarjoamisesta ydinvoimaa kannattaville vihreille!”

Ode tuli vielä juttelemaan asiasta kanssani lisää eilen Kolmen Sepän patsaalla.

Kampanjan edetessä ydinkaukolämpö kiinnosti yllättävän harvaa: flyeria tarkastelleet ihmiset kyselivät useammin joko asuntomarkkinoista tai Vihreästä miesliikkeestä. Ydinkaukolämpö nousi keskusteluihin oikeastaan vain kampanjoidessani Berliinissä, jossa oli paikalla suomalaisia insinöörejä. Olin ydinvoiman vähäisestä huomiosta jopa hieman yllättynyt. Onkin ilmeisesti niin, että ydinvoima on tavalliselle helsinkiläiselle paljon luultua vähemmän intohimoja nostattava aihe. Oden blogauksen jälkeen asia on kuitenkin herättänyt hieman keskustelua myös vaalikentillä. Eilen illalla päättelin kampanjaani jakamalla flyereita Sörnäisten metroasemalla. Ohi kävellyt hyvin asiantuntevalta vaikuttanut nuorempi nainen jäi juttelemaan kanssani ydinkaukolämmöstä ja Secure-reaktoreista. Oli kuulemma lukenut blogikirjoituksenikin asiaan liittyen. Pian tämän jälkeen metsäekologiaa yliopistossa opiskeleva nuorempi mies jäi juttelemaan puubiopolttoaineista ja ydinkaukolämmöstä. Mies oli tietoinen puubiopolttoaineiden haittapuolista ja oli kuulemma aina pitänyt ydinvoimavastaisuutta pitkänä miinuksena vihreissä. Kaiken kaikkiaan nyt on sellainen tunne, että ydinvoimasta voidaan alkaa puhua avoimesti myös vihreiden sisällä ja että hyvin suuri osa äänestäjistä suhtautuu asiaan pragmaattisesti – merkittävä osa potentiaalisista vihreiden äänestäjistä jopa hyvin myönteisesti.

Kaiken kaikkiaan katukampanja oli onnistunut ja mielenkiintoinen. Keskusteluja syntyi paljon enemmän kuin aikaisemmin, ne olivat aikaisempaa mielenkiintoisempia ja yleinen mieliala oli kannustava ja positiivinen. Uskon, että tämä lupaa hyvää sekä oman että vihreiden menestyksen kannalta. Nyt on sitten enää vuorossa äänestäminen. Taidankin tästä siis lähteä raapustamaan äänestyskorttiin numeron 946.

Tavoitteena liikunnallinen elämäntapa

Liikuntatoimi on Helsingissä järjestetty varsin hyvin. Liikuntalautakunnan varajäsenenä olen päässyt toteamaan, että liikuntaviraston virkamiehet ovat asiantuntevia ja rahaa käytetään vastuullisesti. Helsingin liikuntatoimessa on kuitenkin myös paljon parannettavaa ja sen resurssien painopisteissä viilattavaa. Tässä kirjoituksessa esittelen oman visioni Helsingin liikuntatoimen tulevaisuudesta. Pääpointit ovat:

1. Helsinkiin pitää saada mahdollisimman monipuolinen lajikirjo

2. Lähiliikuntapaikat tulee rakentaa uuden asuinalueen rakentamisen yhteydessä

3. Tukia pitää ohjata nykyistä enemmän lapsille, nuorille ja köyhille

4. Jalkapallokenttien muuttamista hiekasta tekonurmeksi tulee nopeuttaa

5. Liikuntaviraston rooli tulee muuttaa yhä enemmän yksityisiä tahoja tukevaksi

6. Kaupungin liikuntaorganisaation ja tukien on oltava yhtenäisiä ja läpinäkyviä

7. Venepaikat huutokaupattava

Helsinkiin pitää saada mahdollisimman monipuolinen lajikirjo

Helsinki on ainoa vähänkään suurempi suomalainen kaupunki. Tästä seuraa se, että täällä on tarvittava määrä väestöä harrastamaan vähän eksoottisempiakin lajeja, jotka eivät muualla Suomessa pärjäisi. Helsingin tulee olla avaramielinen uusien liikuntapaikkojen rakentamisessa ja tukemisessa. Eri ihmiset pitävät erilaisista lajeista ja nuoria kiinnostaa usein hyvin erilaiset liikuntamuodot kuin vanhuksia. Nuoria tulee aktivoida liikkumaan rakentamalla mm. skeittiramppeja ja parkour-ratoja, vanhuksille tulee tukea esimerkiksi erilaisia vesijumppia ja ryhmäliikuntamuotoja. Tärkeintä on, että jokaiselle löytyy jotain ja että uudet lajit, kuten esimerkiksi padel, saavat mahdollisuuden kasvattaa suosiotaan ja lisätä innostusta liikuntaan sellaistenkin keskuudessa, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa lajiaan. Myös erilaisten matalan kynnyksen lajien, kuten frisbeegolfin, mahdollisuuksia tulee Helsingissä edistää.

Lähiliikuntapaikat tulee rakentaa uuden asuinalueen rakentamisen yhteydessä

Uusien suurten asuinalueiden – kuten Kalasatama ja Jätkäsaari – myötä on tarve rakentaa Helsinkiin myös paljon uusia liikuntapaikkoja. Erityisen tärkeitä tässä ovat erilaisiin puistoihin ja kentille rakennettavat lähiliikuntapaikat, joissa erityisesti lapset ja nuoret voivat liikkua kuulumatta mihinkään urheiluseuraan. On äärimmäisen tärkeätä antaa lapsille eväät liikuntaharrastuksen aloittamiselle jo nuoresta iästä lähtien. Usein liikunta on omatoimista – futista yhteen pikkumaaliin lähikentällä tai pipolätkää läheisellä jäällä – näin ainakin omassa nuoruudessani. On siis turvattava rahat uusille asuinalueille tehtäville lähiliikuntapaikoille, se on paras tae saada nuoriso liikkumaan myös vanhempina.

Tukia pitää ohjata nykyistä enemmän lapsille, nuorille ja köyhille

Nykyisin liikkuminen Helsingissä on verraten halpaa. Kaupunki tukee (subventoi) suurta osaa liikuntamuodoista, joskus hyvinkin suurella prosentilla. Tämä on periaatteessa tiettyyn rajaan saakka oikein ja järkevää. Mutta kun jostain pitää tulevaisuudessa leikata, ja säästää rahaa mm. lähiliikuntapaikkoihin, kohdentaisin kaupungin liikuntatuet enemmän lapsille, nuorille ja köyhille. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupunki voisi veloittaa aikuisten vuoroista ehkä hieman nykyistä enemmän ja siirtää tukien painopistettä lasten ja nuorten joukkueille. Nyt esimerkiksi puulaakijalkapallo on aikuisille erittäin halpaa – 13 ottelun kausi maksaa kaikkine kustannuksineen joukkueelle noin 500-600 euroa. Tämä on 15-20 työssäkäyvälle miehelle hyvin pieni hinta, jota voidaan ehkä hieman nostaa. Samalla voidaan tukia ohjata enemmän myös köyhille, ehkä liikuntaviraston ja sosiaalitoimen yhteistyönä.

Jalkapallokenttien muuttamista hiekasta tekonurmeksi tulee nopeuttaa

Espanjan, Saksan tai Italian yli lentäessä ei voi olla kiinnittämättä huomiotaan jalkapallokenttien mosaiikkiin – valaistuja nurmikenttiä on kaikkialla. Helsingissä valtaosa kentistä on epätasaista hiekkaa, vaikka jalkapallo on maailman, Suomen ja Helsingin suosituin urheilulaji. Liikuntavirasto on aloittanut projektin, jossa hiekkakenttiä muutetaan tekonurmikentiksi. Tätä projektia on syytä vauhdittaa siten, että suurin osa kaupungin pelikäytössä olevista kentistä olisi tekonurmia muutaman vuoden sisällä. Samalla olisi taattava asialliset harjoitusolosuhteet myös alasarjajoukkueille. Jatkossa harjoitusvuoroista voisi olosuhteiden (ja toivottavasti myös huollon) parannuttua myös alkaa periä aikuisten joukkueilta kohtuullista korvausta.

Liikuntaviraston rooli tulee muuttaa yhä enemmän yksityisiä tahoja tukevaksi

Helsingin liikuntavirasto on nykyisellään varsin suuri organisaatio: vakituisia työntekijöitä on yli 400 ja erilaisia tiloja hallinnoitavana hyvin mittava määrä. Lienee selvä, ettei kaupunki hoida näitä toimintoja yhtä tehokkaasti kuin yksityiset toimijat ja ettei kaupungilla ole samanlaista asiantuntemusta toteuttaa uudenlaisia ja uusia lajeja koskevia hankkeita, investointeja ja tilojen ylläpitoa. Näkisin toivottavana, että liikuntaviraston rooli muuttuu jatkossa yhä enemmän yksityisten toimijoiden toimintaa tukevaksi ja sen mahdollistajaksi. Liikuntavirasto voisi siis enenevässä määrin osallistua yksityisiin hankkeisiin mm. lainatakauksin ja jopa suorin tuin ja mahdollisesti siirtää omia liikuntalaitoksiaan yksityisten toimijoiden hallinnoitavaksi ja tukea sitten tätä toimintaa yhdenmukaisella ja läpinäkyvällä periaatteella. Uskon, että tällä tavalla veroeuroille saadaan enemmän vastinetta ja Helsinkiin monipuolisempaa liikuntatoimintaa.

Kaupungin liikuntaorganisaation ja tukien on oltava yhtenäisiä ja läpinäkyviä

Nykyisellään Helsingin liikuntakonserniin kuuluu omien liikuntalaitosten lisäksi suuri määrä omassa omistuksessa olevia ulkoistettuja laitoksia (mm. Jääkenttäsäätiö ja Stadionsäätiö), joita liikuntavirasto tukee budjetistaan, mutta joilla on oma autonominen asemansa. Näihin tukiin menee vuositasolla huomattava osa budjetista. Tilanne on monella tavalla ongelmallinen. Kun liikuntavirastolla ei ole täyttä toimivaltaa näiden toimintaan, ei liikuntapolitiikkaa ja -strategiaa voida toteuttaa systemaattisesti. Lisäksi tuet ja subventiot hämärtyvät mennessään monen mutkan kautta. Olisi toivottavaa, että kaikki toimijat raportoisivat suoraan liikuntalautakunnalle ja liikuntajohtajalle. Olisi myös hyvä pohtia, josko Helsingin liikuntatoimi voitaisiin ulkoistaa nykyistäkin laajemmassa mitassa. Nykyinen malli on hyvin epäjohdonmukainen yhdistelmä julkista ja yksityistä, jossa on mukana kummankin huonoja puolia ilman havaittavaa hyötyä.

Lisäksi olisi hyvä, että myös liikuntatoimen antamat tuet olisivat läpinäkyviä. Kannatan mallia, jossa asiakas näkee aina, miten suurella euromäärälla ostettua/saatua suoritetta on tuettu. Tämän laskeminen pakottaa miettimään oikeudenmukaista tukipolitiikkaa eri lajien kesken. Ja toisaalta kuntalainen varmasti arvostaa palvelua enemmän, kun näkee sen todellisen hinnan. Samalla tulee myös tunne, että veroeuroista on todella ollut hyötyä.

Venepaikat huutokaupattava

Helsinki on upea merellinen kaupunki. On hienoa, että kaupunki pystyy tarjoamaan kuntalaisille 12 000 venepaikkaa. Vielä hienompaa olisi mikäli venepaikan saisi sieltä, mistä sen haluaa. Nyt paikkoja joutuu jonottamaan usein vuosikaupalla ja oman asunnon vieressä olevaa satamaa ei voi käyttää, kun jonotuslista on pitkä. Kannatan mallia, jossa osa venepaikoista huutokaupataan joka vuosi. Huutokaupattava aika voisi olla vaikkapa 3-5 vuotta ja oikeuden voisi halutessaan luovuttaa tiettyä summaa vastaan takaisin liikuntavirastolle tai mahdollisesti myydä jälkimarkkinoilla. Näin venepaikat kohdentuisivat paremmin niitä tarvitseville, eli esimerkiksi sellaisille, jotka haluavat venepaikan kotinsa lähisatamasta. Samalla parhaiden paikkojen hinnat nousisivat ja kaupunki saisi lisätuloja. Vähiten suosittujen paikkojen hinnat voisivat jopa laskea.

Minimoidaan päästöt ydinkaukolämmöllä

Helsingillä on edessään suuria energiapäätöksiä. Tavoitteet on asetettu korkealle: 2020 mennessä kasvihuonekaasupäästöjä tulisi alentaa 20% ja 2050 mennessä niistä pitäisi päästä kokonaan eroon. Helsingin Energia (Helen) on tehnyt kehitysohjelman, jossa on suunnitelma päästöjen vähentämisestä tavoitteiden mukaisesti bioenergialla ja hiilen talteenotolla (CCS). Suunnitelma on saanut siunauksen Helsingin kunnallispäättäjiltä. Muita esille tuotuja vaihtoehtoja ovat ydinkaukolämpö sekä toiminnan jatkaminen nykyisillä voimaloilla. Tarkastelen tässä kirjoituksessa näitä kaikkia vaihtoehtoja ja perustelen, miksi ydinkaukolämpö on sekä taloudellisesti että ympäristön kannalta paras ratkaisu Helsingin päästötavoitteiden saavuttamiseksi.

Noin puolet Helsingin kasvihuonepäästöistä tulee kaukolämmön tuotannosta. (lähde: Helsingin ympäristöraportti 2011)

Helenin kehitysohjelma: bioenergiaa ja hiilen talteenottoa

Helenin kehitysohjelmassa Helsinki siirtyy ensin bioenergian käyttöön ja 2030-luvulta alkaen käyttämään hiilen talteenottoa. Aluksi nykyisille hiilivoimaloille tehdään modifikaatiot, jolloin niissä voidaan polttaa myös puubiopolttoaineita. 2020-luvulla Vuosaareen rakennetaan monipolttolaitos, jossa bioenergian osuus polttoaineesta saadaan 70 %:een. Ja lopuksi 2030-luvulta alkaen jäljelle jääneisiin voimaloihin asennetaan hiilen talteenotto. Lisäksi rakennetaan runsaasti merituulivoimaa, josta saataisiin tulevaisuudessa jopa 40 % Helsingin sähköstä.

Helenin julkistaessa kehitysohjelmansa alkuvuodesta 2010, sai siitä hyvin erikoisen vaikutelman. Ohjelmaan oli sisäänkirjoitettu paljon kritiikkiä itseään kohtaan. Päällimmäisenä kritiikin kohteena oli taloudelliset vaikutukset, joita kuvaillaan varsin raflaavin sanankääntein: ohjelman sanotaan käytännössä pyyhkivän Helenin kaupungille vuosittain tulouttamat 200 miljoonaa euroa lähes kokonaan. Lisäksi energian hinta tulee nousemaan merkittävästi. Tuoreeltaan kirjoitettu kritiikkini ohjelmaa kohtaan on luettavissa Helsingin vihreiden ilmastotyöryhmän blogista.

Kritiikkini ohjelmaa kohtaan voi tiivistää neljään seikkaan:

1. Päästövähennykset ovat spekulatiivisia perustuessaan tekniikkaan, jota ei vielä ole.

2. Ohjelma on erittäin kallis ja sisältää huomattavia taloudellisia riskejä.

3. Bioenergian käyttö tarvittavassa mittakaavassa käytännössä lisää päästöjä muualla Suomessa.

4. Bioenergia ollaan laskettu päästöttömäksi energiamuodoksi, mitä se ei ole.

Ohjelman päästövähennykset perustuvat suurimmaksi osaksi hiilen talteenottoon. Sen katsotaan kattavan päästövähennyksistä noin 60%. Valitettavasti teknologia on vielä lapsenkengissä: nykyisellään CCS-ratkaisut ovat erittäin kalliita, eikä ole varmaa, että ongelmia saadaan ratkaistuksi seuraavan 10-20 vuoden aikana. Analoginen tilanne olisi se, jos Suomi tekisi kehitysohjelman, jossa ratkaisisi päästöongelmansa fuusiovoimalla, jota aletaan rakentaa 2050-luvulla. Vihreät ovat olleet kaikkialla hyvin kriittisiä CCS-tekniikan varaan laskemiselle. Olisi hyvä muistaa tämä kritiikki myös Helsingissä.

Kehitysohjelman karut taloudelliset vaikutukset kerrotaan suoraan ohjelman lopussa:

”Vaikutukseksi kaukolämmön hinnan nostopaineeseen on arvioitu 40-50 prosenttia (reaali)…Vuonna 2030 tulosennusteen vaihteluväli on 260 miljoonan euron tappiosta 70 miljoonan euron positiiviseen tulokseen (reaali -180 – +50 miljoonaa). Yhtiön euromääräinen tulos heikkenee merkittävästi vuoden 2008 tasoon (noin 283 milj. euroa) verrattuna. Suhteellinen kannattavuus asettuu vuonna 2030 vaihteluvälille -21 % – + 5 %. Kannattavuuden heikkeneminen on näin ollen sekä suhteellisesti että euromääräisesti inflaatiokehitys huomioon ottaen mitattuna erittäin suuri.”

Toisin sanoen tulos tippuu vuositasolla 2008 luvusta keskimäärin jopa 400 miljoonaa euroa alaspäin. Ja tämän lisäksi kaukolämmön hintaa joudutaan nostamaan 50 %:llä. Tuloksen lasku on kunnallisveroksi muutettuna noin 3%. Eli vaikutus kaupungin talouteen on karmaiseva. Kaiken lisäksi myös ennen 2030-lukua toteutuvat päästövähennykset ovat spekulatiivisia. Bioenergia ollaan mallissa laskettu täysin päästöneutraaliksi, mitä se ei uuden tutkimuksen mukaan ole. Lisäksi Helsinki tarvitsisi uutta bioenergiaa niin paljon, että se käytännössä veisi sisämaan kaupungeilta mahdollisuuden korvata turvevoimaloitaan puubioenergialla. Olen kirjoittanut puubioenergian ongelmista oman blogimerkinnän.

Ydinkaukolämmöllä merkittäviä päästövähennyksiä

Fortum  markkinoi ydinkaukolämpövaihtoehtoa Helsingille voimakkaasti hakiessaan lupaa uudelle ydinvoimalalleen 2010. Yhtiö oli valmis rakentamaan uuteen voimalaan kaukolämpömodifikaation omalla kustannuksellaan jopa ilman takeita Helsingin tai muiden pääkaupunkiseudun kuntien halukkuudesta toteuttaa lämmityksensä ydinkaukolämmöllä. Lopulta Fortum ei saanut lupaa Loviisa 3:lle. Käsittelin hallituksen ydinvoimapäätöstä ja siihen johtaneita syitä taannoisessa blogimerkinnässäni.

Sekä Fortum (Pöyryllä) että Helen ovat teettäneet ydinkaukolämmöstä konsulttiselvityksiä. Näiden mukaan ydinkaukolämpö vähentäisi Helenin päästöjä noin 80 % (mikä vastaa 65 % vähennystä koko Helsingin päästöihin, ml. liikenne). Helsingin tulisi investoida omistusosuuteen voimalasta sekä siirtoputkeen yhteensä ainakin ainakin kolme miljardia euroa, mahdollisesti enemmän. Tämä rasittaisi Helenin taloutta kymmenen vuoden tähtäimellä todella paljon, mutta olisi pidemmällä tarkasteluvälillä selkeästi muita vaihtoehtoja taloudellisesti kannattavampi.

Ydinkaukolämpövaihtoehdossa Helsinki ostaisi osuuden uudesta ydinvoimalasta, johon rakennetaan kaukolämmön mahdollistava modifikaatio. Osuuden suuruus ja arvo riippuvat mm. siitä, haluaako Helsinki luopua vain hiilivoimaloistaan vai myös Vuosaaren maakaasuvoimalasta ja siitä, rakentaako Helen suunnitellun suuren merituulivoimapuiston. Joka tapauksessa osuus olisi ainakin 15 % voimalasta, ehkä jopa 50 %. Kesällä Helen saisi voimalasta pääosin sähköä, talvisin lämpöä, jonka tuotanto siis vähentää jonkin verran saatavaa sähkötehoa. Kaukolämmölle rakennetaan noin 100 kilometrin pituinen putki, joka maksaa 1,5 – 2 miljardia euroa. Käytännössä olisi tarkoituksenmukaista saada ydinkaukolämpöprojektiin mukaan myös Espoo ja Vantaa, koska putken rakennuskustannukset ovat niin suuret ja lämpöenergiaa riittäisi niidenkin tarpeisiin. Vanhat hiilivoimalat jätettäisiin paikalleen varavoimalaitoksiksi. Ydinkaukolämmöstä voi lukea tarkemmin muutaman vuoden takaisesta blogimerkkinnästäni.

Luvut ovat vastaansanomattomia. Ydinkaukolämmöllä on siis tutkitusti kolme jättimäistä etua puolellaan:

1. Se on pitkällä tähtäimellä ylivoimaisesti kustannustehokkain.

2. Se vähentää päästöjä jopa kaksi kertaa enemmän kuin bioenergia-skenaario.

3. Sen käyttö ei kuluta juuri yhtään primaarienergialähteitä toisin kuin bioenergia.

Mitä jos pysyttäisiin kivihiilessä?

Helenin kehittämissuunnitelmaa on kritisoitu pääasiassa kahdesta lähtökohdasta. Varsinkin poliittinen oikeisto on ottanut sen hampaisiin kalleutensa vuoksi. Kolmen miljardin investointikustannukset nähdään aivan liian mittavina. Toinen kritiikki kohdistuu vaikutuksiin ilmastolle. Esimerkiksi Osmo Soininvaara on blogissaan esittänyt monesti huolensa siitä, että päästökaupan oloissa kehityssuunnitelman mukaiset toimet alentavat kyllä Suomen päästöjä, mutta eivät päästöjä globaalisti. Tämä johtuu siitä, että päästöoikeuksien määrä on vakio – jollei niitä käytetä Helsingissä, joku muu kyllä käyttää ne. Kaiken lisäksi biopolttoaineista aiheutuvat päästöt eivät ole päästökaupaun piirissä, jolloin globaalit päästömäärät kaiken kaikkiaan jopa nousevat.

Kolmas kritiikki kohdistuu ydinkaukolämpöön ja on sukua päästökauppakritiikille ja siitä ovat puhuneet Ainakin Osmo Soininvaara ja Otso Kivekäs. Heidän argumentointi menee seuraavasti. Koska kaukolämmön tuotanto vie ydinvoimalan toiminnalta potentiaalista sähköntuotantokykyä ja samalla menetetään kivihiilen poltosta tullut sähkö, korvataan nämä käytännössä Nordpoolin alueella jossain muualla tuotetulla kivihiilellä tuotetulla lauhdevoimalla. Ja tämän lauhdevoiman päästöt ovat niin suuret, että päästöjen kannalta nykytilanne on ilmaston kannalta yhtä hyvä tai jopa parempi kuin ydinkaukolämpö.

Myös kahta ensimmäistä kritiikkiä voi kohdentaa myös ydinkaukolämpöön. Jokainen näistä kritiikeistä on periaatteessa validi, mutta niissä on omat heikkoutensa. Ensinnäkin ydinkaukolämpö vaatii kehitysohjelman suunnitelmiakin enemmän investointeja. Mutta investointeja vaatisi myös kivihiilessä pysyminen: voimaloita pitäisi uusia. Ja päästökiintiöiden pienentyessä päästöoikeuksien hinnat tulevat kasvamaan voimakkaasti ja tällöin erityisesti hiilivoiman kustannukset nousevat. Konsulttiselvitysten mukaan jääminen kivihiileen olisikin kaikkein kallein vaihtoehto. Päästökiintiökritiikki voidaan torjua samalla perusteella. Eli jossain vaiheessa nämä investoinnit pitää joka tapauksessa tehdä jo päästöoikeuksien kallistumisenkin vuoksi. Vaikka tämä ei ole taloudellisesti kannattavaa vielä nyt, on päästöoikeuksien voimakas kallistuminen varmaa kaikissa sellaisissa tulevaisuusmalleissa, joissa ilmastonmuutokselle tosiaan tehdään jotain eikä keksitä mitään fuusiovoiman kaltaista käänteentekevää teknologista hopealuotia.

Kolmanteen kritiikkiin voidaan vastata samalla tavalla. Saastuttavista lauhdevoimaloista ei varmaan koskaan päästä kokonaan eroon (niissä ehkä aletaan käyttää hiilen talteenottoa, kun päästöoikeuksien hinnat nousevat tarpeeksi), joten niillä voidaan perustella yksittäisten ilmastotoimien kannattamattomuus hamaan tulevaisuuteen. Mutta ei ole olemassa mitään sellaista tulevaisuusskenaariota, jossa ilmastonmuutokseen puututaan globaalisti tehokkaasti, mutta Helsingissä toimisi hiilivoimaloita.

Miten tästä eteenpäin?

Loviisa 3 ei tule valmistumaan ainakaan 15 vuoteen. Mutta päätös ydinvoimalan teknisestä toteutuksesta tehdään jo kauan ennen kuin sitä aletaan rakentaa. Loviisan ensimmäisen reaktorin käyttälupa on voimassa 2027 asti, toisen 2030. On todennäköistä, että ne saavat ainakin 10 vuotta jatkoaikaa, mutta tästä huolimatta Fortum luultavasti käynnistää korvaavan voimalan (tai kahden) lupa- ja suunnitteluprosessin ennen vuotta 2020. Tällöin olisi hyvä, mikäli pääkaupunkiseudun kunnilla olisi yhteinen halu toimia ilmastonmuutosta vastaan ja hyödyntää tulevaa ydinenergiaa.

Nyt pitäisikin aloittaa pikimiten keskustelu sekä Helsingin sisällä että Espoon ja Vantaan päättäjien kanssa. On katsottava totuutta silmiin ja tunnustettava, että ydinkaukolämpö on ainoa kestävä ja teknologisesti kypsä vaihtoehto kunnianhimoisten päästövähennysten saavuttamiselle. Bioenergiaa varten tehtävät modifikaatiot Hanasaaren ja Salmisaaren hiilivoimaloihin voidaan tehdä niiden ollessa verrattain edullisia. Tällöin saadaan lisää kokemusta puubiopolttoaineista ja luultavasti huomataan niiden ongelmat konkreettisesti. Näin myös saavutetaan 20-20-20 –ilmastotavoitteet.

Helsingin tulee antaa Hanasaaren voimalalle jatkoaikaa. Sitä ei voida edes Helenin suunnitelman mukaan edetessä sulkea ennen vuotta 2025, jolloin monipolttoainevoimala valmistuisi, koska sitä tarvitaan talvella kaukolämmön tuotannon varmistamiseen. Voimala jää Loviisan uuden reaktorin varavoimalähteeksi, samoin kuin Salmisaaren voimala sekä Vuosaaren kaasuvoimala. 2020 jälkeen Helsingin tulee jatkaa päästöjen vähentämistä. Tämän tulee tapahtua subventoimalla olemassa olevan asuntokannan energiaremontteja. Toinen keino on ostaa Osmo Soininvaaran idean mukaisesti päästöoikeuksia markkinoilta ja yksinkertaisesti jättää ne käyttämättä. Tällä hetkellä päästötonnin hinta on markkinoilla vain kahdeksan euroa, jolloin 20% päästövähennykset saisi kuitattua noin viiden miljoonan euron vuosittaisella summalla. Tämä tulisi ennen ydinkaukolämmön rakentamista halvemmaksi kuin muut väliaikaiset ratkaisut.

Loviisa 3 – ja kaukolämpöputki – valmistuisi todennäköisesti joskus vuosien 2030 ja 2035 välillä. Valmistuessaan se tiputtaisi Helsingin (tai mahdollisesti koko pääkaupunkiseudun) kasvihuonekaasupäästöt reippaasti alle puoleen ja noin neljäsosaan nykytasosta. Tämän jälkeen ollaan jo hyvin lähellä 80 % päästötavoitetta, jonka avulla Helsinki olisi varmasti yksi vähäpäästöisimmistä kaupungeista maailmassa.

Edit. 27.10.2012: Aiheesta keskustellaan aktiivisesti Osmo Soininvaaran blogissa

Lähidemokratiaa Metropoli-Helsingissä

(Tämä kirjoitus on uusi päivitetty versio taannoisesta blogikirjoituksesta. Vanhassa versiossa on vielä hieman enemmän asiaa, joten asiasta kiinnostuneiden kannattaa katsastaa sekin)

 

Yksi metropoli-mallia vastustavien usein käyttämä argumentti on päätöksenteon – ja demokratian – karkaaminen yhä kauemmas tavallisesta mattimeikäläisestä. Vaikka olenkin henkeen ja vereen metropolimiehiä, on minun tunnustettava tämän argumentin paino. Se ei kuitenkaan ole ongelma, jota ei voida ratkaista. Päinvastoin metropolin syntyminen voisi jopa edesauttaa demokratian tulemista kaupunkilaisia lähemmäksi. Keinona tähän olisi aivan uuden vaalijärjestelmän käyttöönotto, joka voisi hyvin mennä läpi metropolihankkeen mukana, koska sen toteutuminen pakottaisi joka tapauksessa miettimään vaalijärjestelmää perustavanlaatuisella tavalla.

Metropolin jakaminen äänestysalueisiin

Mikäli metropoli koostuisi Helsingistä (600 521 asukasta elokuussa 2012), Espoosta (254 958), Vantaasta (204 379) ja Kauniaisista (8 748), olisi siinä elokuun 2012 tilastojen mukaan 1 068 606 asukasta. Asukasluku on niin suuri ja hallintoalue niin laaja ja monimuotoinen, ettei metropolia pysty käytännössä hallinnoimaan demokraattisesti ilman kokonaan uuden hallintotason lisäämistä. Luonnollinen ratkaisu olisi pitää nykyinen kunnallinen hallintotaso muuttumattomana ja lisätä sen päälle uusi metropolitaso, jolla olisi valta mm. kaavoituksessa, verotuksessa ja joukkoliikenteessä. Mielestäni tällainen ratkaisu ei ainakaan lisäisi ihmisten vaikutusmahdollisuuksia omiin asioihinsa, sillä 600 521:lle helsinkiläiselle alin taso olisi vieläkin se 85:n edustajan kunnanvaltuusto, jossa jokainen jäsen edustaa periaatteessa 7065:tä helsinkiläistä.

Mikäli todella halutaan tuoda demokraattinen päätöksenteko ihmistä lähelle ja valtaistaa ihminen asuinseutunsa asioissa, tulee uusi hallintotaso luoda mahdollisimman lähelle ihmisiä. Nähdäkseni paras tapa tähän olisi järjestää metropolin hallinto niin, että ylemmällä tasolla toimisi 100:n jäsenen metropoliparlamentti ja sen alla olisi 75 kaupunginosavaltuustoa. Metropoli jaettaisiin 75:een yhtä suureen alueeseen, joista jokaisessa asuisi noin 14 000 ihmistä. Jokaisesta näistä valittaisiin siirtoäänimenetelmällä yksi edustaja metropoliparlamenttiin ja lisäksi suhteellisella vaalitavalla noin 10-20 (määrää pitää vielä pohtia, joka tapauksessa vähintään 10) valtuutetun kaupunginosavaltuusto. 25 edustajaa metropoliparlamenttiin tulisi tasauspaikoista, joiden avulla jokainen puolue/ryhmittymä saisi kannatustaan vastaavan määrän edustajia – siirtoäänimenetelmästä huolimatta enemmistövaalitapa rankaisisi pienempiä puolueita kohtuuttomasti ilman tasauspaikkoja.

Vallanjako eri päätöksentekotasojen kesken

Metropoliparlamentin päätettävänä olisi aluetta kokonaisuudessaan koskevat asiat, kuten verotus, sosiaali- ja opetustoimi, joukkoliikenne, rakentaminen sekä kaavoitus. Näissäkin asioissa – varsinkin joukkoliikenteessä, rakentamisessa ja kaavoituksessa – kaikkia niitä kaupunginosia joihin nämä suoraan vaikuttaisi olisi kuultava ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Kaupunginosavaltuustoilla taas olisi valta monissa suoraan omaan alueeseensa koskevissa asioissa. Kuulemisoikeus olisi ehkä tärkein, mutta myös eritoten asemakaavan suhteen KOV:lla tulisi olla valtaa. Lisäksi jokaiselle KOV:lle tulisi jakaa tietty vuosittainen könttäsumma, jonka se käyttäisi oman alueensa elävöittämiseen. Tämä summa voisi olla jotain 100 000:n ja 300 000:n välillä, jolloin sen vuosittaiseksi kokonaissummaksi tulisi 7,5 miljoonaa – 22,5 miljoonaa euroa.

Esittämäni vaalijärjestelmän suurin hyve olisi demokratian tuomisessa ihmisten lähelle. Kun jokaisella ihmisellä olisi oma edustajansa metropoliparlamentissa ja oma läheinen kaupunginosavaltuusto, olisi vallan tuntu aivan toisenlainen kuin nykyään. Ei olisi vaikea ennustaa uudistuksen johtavan ruohonjuuritason toiminnan viriämiseen kaikkialla metropolin alueella ja ihmisten yhä suurempaan elämänhallinnan tunteeseen. Tunne siitä, että on valta ja mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa demokraattisessa prosessissa on tärkeätä myös sen vuoksi, että sen on tutkimuksissa nähty korreloivan ihmisten yleisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin kanssa. Ja kukapa ei haluaisi metropolia, joka muodostuu omaleimaisten kaupungiosien tilkkutäkistä ja jossa yksi yhtenäinen taho pitää huolen siitä, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tasokkaaseen joukkoliikenteeseen ja kohtuuhintaiseen asumiseen.

Vaalijärjestelmän hahmottamista

Tällainen järjestelmä mutkistaisi pakostakin äänestysprosessia ainakin hieman. On valitettava tosiasia, että vaalijärjestelmissä reiluus ja yksinkertaisuus ovat monella tavalla toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Mutta monimutkaisuutta voisi helpottaa monella tavalla. Käytännössä valtuutettujen valinta voitaisiin järjestää joko kaikki yhdellä kertaa tai erikseen, niin että heistä äänestettäisiin kahden vuoden välein. Jälkimmäisen mallin etuna olisi se, että siinä voitaisiin aidosti keskittyä joko koko metropolin tai alueiden asioihin, mikä vähentäisi NIMBY-ilmiötä ja toisaalta se, että siinä tapauksessa olisi mahdollista äänestää metropolivaalien yhteydessä myös metropolin pormestarista (kolmet vaalit olisivat jo ehkä liikaa samalle päivälle). Itse kallistuisin ehkä kahteen vaalipäivään kahden vuoden välein.

Metropoli siis jaettaisiin 75:een yhtä suureen alueeseen. Jaossa painotettaisiin kaupunginosien historiallista ja kulttuurista yhteneväisyyttä niin, että oman identiteettinsä omaavat alueet pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan pitämään omana alueenaan. 14 000 olisi keskimääräinen asukasluku (muuttuisi joka vuosi väestömäärän mukaan) ja jokainen alue saisi oman ”painokertoimensa”, joka olisi alueen äänioikeutettujen määrä/ (metropolin äänioikeutettujen määrä/75). Tällä painokertoimella olisi merkitystä tasauspaikkoja jaettaessa. Alueiden jaossa tuskin tulisi kiivaita riitoja (vrt. gerrymandering mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa), koska tasauspaikat takaisivat reilun lopputuloksen.

Sekoitus eri vaalijärjestelmien parhaista puolista

Jokaisella valtuustossa istuvalla puolueella sekä tietyn kannattajamäärän keränneellä ryhmittymällä olisi oikeus asettaa ehdokas jokaiseen kaupunginosaa (siis ts. vaalipiiriin). Näin ollen ehdokkaita olisi vaalipiirissä noin 6-10 ja jokaisella äänestäjällä olisi aito mahdollisuus tutustua heihin henkilökohtaisesti. Äänestäjä voisi äänestää vain yhtä ehdokasta tai halutessaan laittaa ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Mikäli äänestäjä haluaisi, voisi hän antaa äänensä toisen puolueen/ryhmittymän ehdokkaalle omassa vaalipiirissään ja valita toisen, jonka kokonaisedustajamäärä on hänelle tärkeämpi. Tämä olisi järkevää mm. silloin kun kokee kannattamansa puolueen ehdokkaan olevan erityisen huono omassa vaalipiirissään tai vaihtoehtoisesti kokee jonkun muun puolueen ehdokkaan oman puolueen ehdokasta pätevämmäksi omassa vaalipiirissä. Mikäli äänestäjä valitsee vain yhden ehdokkaan omasta piiristään tai laittaa piirin ehdokkaat paremmuusjärjestykseen (saa käyttää niin montaa järjestyslukua kuin haluaa), menee ääni automaattisesti tämän ykkösvalinnan ehdokkaan puolueelle. Tasauspaikat – ja siis kunkin puolueen paikkaluku parlamentissa – ratkaistaan näiden äänten perusteella.

Alueen edustaja metropoliparlamentissa valittaisiin siirtoäänimenetelmällä, joka mahdollisimman hyvin välttää Arrow’n paradoksin sudenkuopat (tämä on käytännössä teoreettinen ongelma – tulos olisi kaikissa siirtoäänijärjestelmän versioissa nykyistä oikeudenmukaisempi). Tasauspaikoilta valittavien osalta järjestelmässä on monta vaihtoehtoa. Yksi olisi se, että kukin puolue laittaisi – vaikkapa jäsenäänetyksellä – 85 ehdokasta haluamaansa järjestykseen ja tasauspaikkojen oikeuttama määrä vaalipiireistä rannalle jääneitä ehdokkaita menisi läpi. Tällöin äänestäjille voisi antaa vielä veton puolueen asettaman järjestyksen suhteen antamalla mahdollisuuden äänestää puolueen lisäksi myös jotain tiettyä ehdokasta listalta. Tällöin tietyn prosenttimäärän puoluelistan äänistä saanut nousisi aina listan kärkeen. Tämä voisi kuitenkin olla – vaikkakin oikeudenmukaista ja demokraattista – liian monimutkaista.

Yhteensopiva pormestarimallin kanssa

Samalla voitaisiin siis äänestää myös pormestarista, jolloin tämänkin kohdalla voitaisiin käyttää siirtoäänimenetelmää. Käytännössä äänestäjä voisi siis spesifioida valintansa hyvin pitkälle. Enimmillään hän voisi:

1. Laittaa kaikki pormestariehdokkaat preferenssijärjestykseen.

2. Laittaa kaikki vaalipiirinsä ehdokkaat preferenssijärjestykseen.

3. Valita äänensä saajaksi toinen puolue kuin mitä ykköspreferenssinsä edustaa.

4. Valita puolueen listalta nimi, jonka haluaa nousevan listan kärkeen.

Mutta toisaalta äänestämisen voisi halutessaan hoitaa myös vain yhdellä ainoalla ruksilla mihin tahansa näistä neljästä kohdasta. Tällöin ääni menisi automaattisesti myös saman puolueen ehdokkaalle pormestari/vaalipiirivaalissa. Tällöin olisi hyvä laittaa myös erillinen ruksi, jolla äänestäjä voisi ilmaista halunsa äänestää vain toisessa vaaleista, mutta jättää äänestämättä toisessa. Ongelmaksi saattaisi muodostua se, että voidaan väittää spesifimmin äänestävän äänen kantavan enemmän voimaa. Mutta se onko näin, on aika kyseenalaista.

Joka neljäs vuosi järjestettävissä KOV-vaaleissa järjestelmä olisi yksinkertaisempi. Se toimisi käytännössä samalla tavalla kuin D’Hondt –malli nykyään: puolueiden ja ryhmittymien paikkaluku jaetaan suhteessa saatuihin ääniin tietyn yksinkertaisen kaavan mukaan. Periaatteessa myös KOV-vaalissa olisi mahdollista käyttää siirtoäänimenetelmän sovelluksia, mutta nähdäkseni se ei ole välttämätöntä, varsinkaan jos edustajia valitaan vähintään tusina jolloin piilevä äänikynnys olisi 8,33%.

Liian monimutkaista?

Tämä kaikki kuulostaa hyvin monimutkaiselta ja jossain määrin se sitä onkin. Esitin tässä kuitenkin monimutkaisimman – ja demokraattisimman – mahdollisen järjestelmän, jota voidaan yksinkertaisuuden nimissä vesittää reilustikin ilman että mitään oleellista menetetään. Esittämäni kaltainen järjestelmä tulisi varmasti saamaan kovaa kritiikkiä varsinkin monimutkaisuutensa vuoksi. On kuitenkin muistettava kaksi asiaa. Ensinnäkin vastaavankaltaisia vaalijärjestelmiä on jo käytössä monessa maassa, mm. Uudessa-Seelannissa sekä Irlannissa. Toiseksi mielestäni äänestäjää ei pidä pitää lähtökohtaisesti täytenä tomppelina vaan on lähdettävä siitä, että kuka tahansa peruskoulun läpäissyt ymmärtää järjestelmän riittävän hyvin muutaman tunnin perehdytyksellä. Ja kun äänestäjälle annetaan valta päättää edustajista jotka ratkaisevat hyvin tärkeitä asioita, voi heiltä vaatia perehtymistä myös itse järjestelmään. Lisäksi on syytä muistaa, että myös Yhdysvalloissa ihmiset äänestävät vaaleissa joskus jopa useista kymmenistä eri asioista ja käytössä olevat äänestyslaput saattavat olla hyvinkin kryptisiä. On vaikea uskoa, ettei Suomen koulutusjärjestelmä pysty takaamaan vähintään yhtä hyviä edellytyksiä ymmärtää äänestysjärjestelmää kuin Yhdysvaltain vastaava. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö järjestelmästä tulisi tehdä mahdollisimman yksinkertaista.

Markkinataloutta ja humaania sosiaalipolitiikkaa

Väestön ikääntyessä ja talouden ollessa taantumassa tulee Helsingin miettiä tarkemmin keinoja rahoittaa hyvinvointivaltion palvelut. Vain tällä tavalla voimme taata myös vähempiosaisille kuntalaisille ihmisarvoisen elämän niin lapsuudessa kuin vanhuksenakin. Markkinatalouden elementtejä tulee lisätä kunnan palveluihin ja niiden kohdentamiseen pääasiassa seuraaville keinoilla (näitä käsitellään myöhemmin tarkemmin jokaista erikseen):

1.Suurempi omavastuu kunnan ei-lakisääteisille palveluille

2.Palvelusetelijärjestelmä käyttöönotto

3.Markkinaehtoisia ratkaisuja niukkuuden jakamiseen

Edellä mainituilla keinoilla pystymme ylläpitämään jatkossakin hyvän palvelukokonaisuuden helsinkiläisille. On kuitenkin selvä, että myös palveluita täytyy uudistaa. Seuraavat keinot vievät kuntapalveluita entistä humaanimpaan suuntaan (näitä käsitellään myöhemmin tarkemmin jokaista erikseen):

1.Yksilölliset palvelut

2.Matalan kynnyksen palvelut

3.Varallisuuteen ja asuinpaikkaan katsomatta saavutettavissa olevat palvelut (erot alueilla)

4.Ennaltaehkäisevät palvelut

5.Uuden teknologian käyttö palveluissa

 

MARKKINATALOUS

1. Suurempi omavastuu ei-lakisääteisille palveluille

Yksi tavallisimmista ajatusvirheistä kuntataloutta tarkasteltaessa on vaihtoehtoiskustannusten unohtaminen. Eli jos esim. kunta antaa tontin jollekulle ilmaiseksi, tämä tosiasiassa maksaa kunnalle, sen veronmaksajille, vaihtoehtoiskustannuksen jonka arvo on se rahasumma joka tontista olisi saatu myytäessä vapaille markkinoilla. Vaihtoehtoiskustannuksia on hyvä miettiä etenkin kunnan ei-lakisääteisten palveluiden tapauksessa. Ja tässä palvelu ymmärretään hyvin laajasti kaikkina sellaisina niukkoina hyödykkeinä, joihin kunnalla on lain mukaan mahdollisuuksia omalla toiminnallaan vaikuttaa.

Helsingissä suurimmat ja räikeimmät kunnan omaisuuden alihinnoittelut liittyvät kaupunkitilaan. Nostan tässä esille kolme tapausta: asukaspysäköintipaikat, venepaikat sekä liikuntavuorot. Asukaspysäköintipaikan hinta on tällä hetkellä 105 euroa vuosi. Tämän johdosta monin paikoin paikat on ylibuukattu ja autoja talvisäilytetään tien varrella keskellä kaupunkia. Kaupunki saisi runsaasti rahaa, autoilijat helpommin parkkipaikan ja helsinkiläiset mahdollisesti lisää kaupunkitilaa, mikäli omavastuu olisi lähempänä markkinahintaa. Venepaikoissa parhaimpia joutuu jonottamaan hyvin pitkään. Ei ole mitään järkeä, ettei ole mahdollista saada asuntonsa vieressä sijaitsevasta venesatamasta paikkaa, vaikka olisi valmis maksamaan siitä enemmän kuin nykyinen omistaja. Helsingissä monet liikuntavuorot ovat täysin ilmaisia tai hyvin halpoja. Tässä tulisi toimia siten, että kunnan subventio kohdistuisi ennen kaikkea nuoriin ja vähävaraisiin vanhempien ja työssäkäyvien maksaessa suuremman osan hinnasta itse. Lisää näistä kohdassa kolme.

2. Palvelusetelijärjestelmän käyttöönotto

Yksityinen palvelu ei automaattisesti ole julkista parempaa tai halvempaa, mutta yleensä se on ainakin jompaakumpaa ja sen kustannus/hyöty on parempi. Kunnallisesti tuotettuun palveluun liittyy useita kustannuksia nostavia tekijöitä. Kenties merkittävin näistä on jäykkä byrokratia: kun ohjeet ja luvat tulevat kaukaa ylhäältä, eivät ne usein sovi arjen ratkaisuihin kovinkaan hyvin. Yksityisillä toimijoilla on valta käyttää rahat niin kuin parhaaksi näkevät ilman jäykkiä normeja. Yksityinen palvelu on tehokkaampaa ja tarkoituksenmukaista varsinkin silloin, kun kilpailutus tehdään ammattitaitoisesti ja/tai kun otetaan käyttöön palvelusetelijärjestelmä.

Palvelusetelijärjestelmä on monasti suoraa yksityistämistä parempi vaihtoehto useasta syystä. Siinä on vähemmän riskejä kilpailutusvaiheessa. Kun palvelua ei suoraan osteta yhdeltä toimittajalta, ei synny yhtä helposti ns. toimittajaloukkua, jossa tämä toimittaja saa käytännössä monopoliaseman, jonka myötä pystyy kiristämään kunnalta lisää rahaa. Palvelusetelijärjestelmässä kuntalaisella itsellään on enemmän valinnanvaraa käyttää juuri itselle sopivia palveluita. Lisäksi myös pienet yritykset pääsevät helpommin markkinoille palvelusetelijärjestelmässä, mikä lisää tervettä kilpailua markkinoilla kirittäen asiakaslähtöisyyttä, laatua ja tehokkuutta. Palvelusetelijärjestelmä tulisikin ottaa käyttöön mahdollisimman monessa kunnallisessa palvelussa.

3. Markkinaehtoisia ratkaisuja niukkuuden jakamiseen

Kunnan niukat resurssit tulisi jakaa siten, että ne kohdentuvat mahdollisimman tehokkaasti ja että kuntalaiset saavat niistä mahdollisimman suuren hyödyn. Mitä enemmän tässä käytetään markkinaehtoisia ratkaisuja, sitä enemmän on rahaa ylläpitää hyvinvointipalveluita myös tulevaisuudessa. Hyviä tapoja markkinaehtoisuuteen ovat esimerkiksi huutokaupat. Huutokauppaperiaatetta voitaisiin käyttää ainakin asukaspysäköintipaikkojen, venepaikkojen ja kunnan tilojen vuokraamisessa. Paikkoja on kussakin kohteessa tarjolla vain tietty määrä ja kaikki vapautuvat paikat myydään eniten tarjoavalle. Kuntien tilojen vuokraamisessa olisi hyvä, että hinta on vähintään sellainen, että se ylittää kaupungille vuokraamisesta koituvat kustannukset. Myös tietullien käyttö on markkinaehtoinen tapa jakaa niukkuutta. Markkinaehtoisuuden vaatimuksella voidaan myös perustellusti kritisoida HITAS-järjestelmää.

 

HUMAANI SOSIAALIPOLITIIKKA

1. Yksilölliset palvelut

Kuntapalveluissa ollaan menty koko ajan yksilöllisempään ja asiakaslähtöisempään suuntaan, mikä on positiivinen asia. Kaikkein pahinta on se, että noudatetaan tiukkaa normia tai sapluunaa kaikkien osalta, sopi tämä asiakkaalle tai ei. Palvelusetelijärjestelmä toisi entistä yksilöllisemmät palvelut lähes automaattisesti, mutta yksilöllisyyttä voidaan lisätä myös entisestään myös ilman sitä. Palvelun laatu paranee, kun yksilölliset tarpeet kartoitetaan hieman nykyistä tarkemmin ja palvelu ositetaan pienempiin erilaisiin kokonaisuuksiin, joista voidaan valita joustavasti asiakkaalle parhaiten sopivat. Myös Helsingissä tällaisesta toimintatavasta on hyviä käytäntöjä, joiden soisi leviävän.

2. Matalan kynnyksen palvelut

Liian myöhäinen puuttuminen aiheuttaa paljon inhimillistä kärsimystä ja rahanmenoa myös Helsingissä. Kaupungin tulisi kehittää palvelumuotoja, joissa kynnys on matala ja palvelu saatavissa joustavasti niin ajan kuin paikankin suhteen. Erityisen akuutti tilanne on mielenterveyspalveluissa, mutta tilanne voisi olla paljon parempi myös muissa sosiaali-ja terveyspalveluissa. Esimerkiksi terveyskioskit, usean sairaanhoitajan ja yhden lääkärin tiimit joille voi tulla ilman ajanvarausta, olisivat hyvä keino saada asiakkaalle ensimmäinen palvelukontakti helposti.

3. Palvelut kaikille varallisuuteen ja asuinpaikkaan katsomatta

Helsingin tulee jatkossakin taata kaikille taloudellinen mahdollisuus käyttää kunnan peruspalveluita. Mutta esim. terveyskeskusmaksujen poiston sijaan kannatan saman rahan kohdistamista ennakoiviin palveluihin. Helsinki voisi itse kutsua yhteiskunnan vähäosaisia, pitkäaikaistyöttömiä, pitkään toimeentulotuen asiakkaina olleita, terveystarkastuksiin tasaisin väliajoin ja näin vähentää yhteiskuntaluokkien terveyseroja. Olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota asuinpaikan vaikutukseen palvelun saamisessa. Tällä hetkellä ongelma on kahdenlainen. Ensinnäkin useilla aluille, kuten Mellunmäessä, on verrattain vähän palveluita kohtuullisen matkan päässä. Toiseksi palvelutaso voi vaihdella jyrkästikin eri alueiden kesken, mikä voi asettaa asukkaat keskenään epätasa-arvoiseen asemaan. Palvelusetelijärjestelmästä olisi apua näihin kumpaankin ongelmaan.

4. Ennaltaehkäisevät palvelut

Ennaltaehkäisy liittyy läheisesti palveluiden saannin matalaan kynnykseen. Matalan kynnyksen palvelut ovat samalla myös ennaltaehkäiseviä ja luonteeltaan pitkällä aikavälillä tuskaa ja rahaa säästäviä. Tässä yhteydessä on kuitenkin mainittava erikseen perusterveydenhoito. Tällä hetkellä Suomessa varat perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon kesken jaetaan suhteessa 1:2. Tämän jakosuhteen tulisi olla toisin päin, eli vaivat tulisi saada hoidetuksi jo ennen kuin niistä tulee pahoja. Sama pätee myös mielenterveystyöhön ja vanhustehoitoon. Vanhustenhoidossa ei pidä vain hoitaa vuodepotilaita, vaan tukea vanhuksia omassa aktiivisessa yksilöllisessä elämässään siten, että he kykenevät olemaan aktiivisia ja elämään omilla ehdoillaan mahdollisimman pitkään ennen vuodevaihetta.

5. Uuden teknologian käyttö palveluissa

Kun katsoo tilastoja huoltosuhteen muutoksesta, tajuaa nopeasti, ettei Suomi – eikä Helsinki – selviä nykyisellä palvelutasolla ellei apuun tule uutta teknologiaa. Helsingin tulee erilaisin pilottihankkein kokeilla rohkeasti uusia teknologisia innovaatioita kaikessa palvelutoiminnassaan. On myös hyvä tehdä läheistä yhteistyötä näitä palveluja kehittelevien yritysten ja korkeakoulujen kanssa. Tämä koskee myös tietojärjestelmiä, joissa tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää hyväksi mahdollisimman avointa koodia ja pilkkoa järjestelmätilaukset pienempiin osiin, jolloin niitä voi tarjota useammat yritykset ja jolloin projekti pysyy paremmin hallussa.

Koulut ja syrjäytyminen: Keinoja poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisyyn

Vihreä miesliike julkaisi tänään kannanoton, jota olin itsekin sorvaamassa. Aihe on tärkeä kunnallisvaaleissa ajankohtainen.

 

Poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen keskeisimmät syyt kytkeytyvät koulutusjärjestelmään sekä poikien tyttöjä heikompaan keskimääräiseen koulumenestykseen. Hyvä koulutustaso ennustaa voimakkaasti myöhempää hyvinvointia elämässä. Heikko koulutustaso sen sijaan ennustaa kohonnutta työttömyysriskiä, syrjäytymisriskiä, heikompaa terveyttä ja lyhyempää elinikää. Nämä kaikki ovat tilastojen mukaan tyypillisesti miesten ongelmia ja erot koulutuloksissa ovat kasvamaan päin. Poikien syrjäytymisen voidaan katsoa alkavan jo ennen kouluikää. Siihen tulee puuttua entistä hanakammin ja konkreettisemmin jo koulun ensimmäisistä luokista alkaen. Vihreä miesliike on koonnut joukon konkreettisia ehdotuksia poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisemiseksi, joissa varhainen puuttuminen jo kouluaikana tukee poikien kasvua ja kehitystä tasapainoisiksi ja hyvinvoiviksi miehiksi.

 

1. Oppivelvollisuusiän nostaminen. Poikien murrosikä alkaa tyttöjen murrosikää myöhemmin. Tämä tarkoittaa sitä, että osa pojista menestyy koulussa huonosti murrosiän kuohujen takia ja myös valitsee tulevat koulutusalansa ja -tasonsa vaikeassa elämänvaiheessa. Tutkimusten mukaan oppivelvollisuusiän nosto yhdellä vuodella toisi heikomman motivaation omaaville nuorille todennäköisesti noin 10 % korkeamman palkkatason koko loppuelämän ajaksi verrattuna tilanteeseen, jossa oppivelvollisuusikää ei nostettaisi. Samalla syrjäytymisriski pienenisi olennaisesti. Valtiolle ja kunnille koituisi lisää verotuloja sekä säästöjä syrjäytymisongelman hoitokustannuksissa. Nosto tulee tehdä siten, että mitään työssä oppimisen muotoa ei estetä.

 

2. Työssä oppimisen edistäminen. Kaikille opiskelu ei sovi, osalle ei edes oppisopimuskoulutus. Oppisopimuskoulutuksen ja muiden työssä oppimisen muotojen kynnystä pitää madaltaa sekä työntekijän että yrityksen näkökulmasta. Pitää myös tarjota kevyempi vaihtoehto, jossa työssä oppija ei suorita tutkintoa vaan ainoastaan osanäytteitä, joita voi käyttää referensseinä työnhaussa tai osasuorituksina myöhemmissä opinnoissa.

 

3. Miesopettajien lisääminen. Koulujen opettajakunnan ylivoimainen enemmistö on naisia. Tutkimusten mukaan poikien arvosanat olisivat kuitenkin parempia (erityisesti noin 13-vuotiailla), mikäli opettajana olisi mies. Miesopettajien määrän lisäämiseksi tulisi harkita sukupuoleen perustuvien lisäpisteiden käyttöönottoa opettajia ja kasvatustieteen opiskelijoita valittaessa. Lisäpisteitä voitaisiin antaa myös kokemuksesta pojista tai nuorista miehistä muodostuvien ryhmien johtamisesta.

 

4. Poikien kulttuurin huomioiminen kouluissa. Poikien kulttuuriin liittyy useimmissa maissa sosiaalisen statuksen hakeminen rohkeuden, riskinoton, kamppailemisen, kilpailemisen, korostetun fyysisyyden sekä jonkinasteisen auktoriteetteja vastaan kapinoimisen avulla. Poikien kulttuuria on mahdollista pyrkiä hyödyntämään oppimistulosten parantamiseksi. Tämä voisi tapahtua lisäämällä sellaista kilpailullista toimintaa, joka erottuu ahkerasta puurtamisesta. Ratkaisuna voisivat olla vaikkapa väittelyt opetusmenetelmänä – osin jopa siten, että pojille annettaisiin mahdollisuus väitellä opettajaa tms. auktoriteetteja vastaan. Toisena ratkaisuna voisi olla koulutusmateriaalien kehittäminen poikia kiinnostavampaan suuntaan. Esimerkkinä kiinnostuksen vaikutuksesta oppimiseen on se, että tietokonepelit ovat tarjonneet pojille niin kiinnostavan oppimisympäristön, että poikien englanninkielentaito on viime vuosina noussut tyttöjen kanssa samalle tasolle.

 

5. Tasa-arvon seurantamittareiden kehittäminen ja soveltaminen. Sukupuolten välillä ei keskimäärin ole olennaisia lahjakkuus- tai oppimiskykyeroja, mutta keskimääräisissä kouluarvosanoissa on silti huomattavia eroja. Selittämättömiin arvosanaeroihin saattaa liittyä välillistä sukupuolisyrjintää. Tämän vuoksi olisi tärkeää tilastoida kouluarvosanoja siten, että voitaisiin seurata kuinka paljon tyttöjen ja poikien (objektiivisesti mitatut) PISA-koetulokset poikkeavat opettajan antamista (subjektiivisista) kouluarvosanoista. Sukupuolisyrjinnän torjumistavoite, sukupuolten välisten oppimistuloserojen kaventamistavoite sekä tasa-arvon seurantamittarit tulisi kirjata myös koulujen tasa-arvosuunnitelmiin.

 

6. Oppimateriaalien tasa-arvo. Kouluissa esitettävien oppimateriaalien tulee kohdella miehiä ja naisia tasa-arvoisesti ja tasapuolisesti siten, että kummankaan sukupuolen roolia, arvoa tai ongelmia ei liioitella taikka vähätellä. Tasa-arvo- ja väkivallattomuuskasvatuksen oppimateriaaleissa ei saisi stereotypisoida poikia väkivallan tekijöiksi ja tyttöjä väkivallan uhreiksi, koska seurusteluväkivallastakin suurin osa kohdistuu poikiin. Muutoin poikiin kohdistuva (tilastojen mukaan varsin yleinen) seurusteluväkivalta marginalisoidaan ja piilotetaan näkyvistä. On myös tärkeää antaa pojille ohjeita, miten heidän tulee menetellä jos he joutuvat seurusteluväkivallan kohteeksi.

 

7. Valtionosuuksia tulee suunnata kunnille koulupudokkaitten lukumäärän mukaan. Rahat tulee korvamerkitä syrjäytymisvaaran ehkäisemiseen. Kunnille tulee muutenkin taata voimavarat auttaa akuutin syrjäytymisvaaran uhkaamia nuoria. Valtaosa tästä joukosta on nuoria miehiä.

 

8. Korkeakoulujen pääsykokeiden uudistaminen. Naisten määrä korkeakouluopiskelijoista on kasvanut jo kymmeniä vuosia. Myös pääsykokeilla on oma osansa miesten vähäiseen määrään korkeakouluissa. Pääosin ulkoa oppimiseen perustuvat pääsykokeet tuottavat ylimääräisiä välivuosia pyrkimisaikana, soveltuvat paremmin naisille eivätkä ennusta kovin hyvin tulevaa koulumenestystä. Korkeakoulujen pääsykokeita tulisikin kehittää mittaamaan enemmän älykkyyttä ja vähemmän preppausvuosia, koska älykkyys ennustaa kohtalaisesti opintomenestystä.

Työkalupakki asuntomarkkinoiden korjaamiseksi

Asuntomarkkinat eivät Helsingin alueella toimi: raskas sääntely ja byrokratia, kuntien keskinäinen nahistelu, erilaiset asumisen tukimuodot ja eturyhmien hyväksi räätälöidyt pelisäännöt ovat johtaneet asuntojen hintojen kallistumiseen. Jopa siinä määrin, että ilmiöstä on tullut uhka Helsingin taloudelle: varsinkin matalapalkka-aloille on yhä vaikeampi saada ihmisiä töihin, kun näillä ei ole varaa asua Helsingissä. Voidaan sanoa, että nykytilanne koskettaa kipeimmin juuri köyhimpiä ja heikoimpia kuntalaisia.

Jotain on myös pielessä, kun helsinkiläisten suosimat asumisen muodot eivät ole enää nykyisessä sääntely- ja normiviidakossa mahdollisia. Itse asun 26 neliön yksiössä talossa jossa ei ole hissiä. Taloyhtiöni asuntojen mediaanikoko on noin 28 neliötä. Nykyään tämänkaltaisen talon rakentamisen estäisi varmasti useampi kymmenen normia ja säädöstä – joista suurin osa on joko haitallisia, turhia tai kohtuuttomia. Taloyhtiössäni asuntoja myydään jopa 5500 euron neliöhintaan, joten ihmiset eivät ilmeisesti ole kunnanisien ja lainsäätäjien samaa mieltä näiden normien tarpeellisuudesta.

Ongelma on hyvin monisyinen ja niinpä myös työkalut sen ratkaisemiseksi ovat monipuolisia. Alla on listattuna 12 kohdan ”työkalupakki” Helsingin asuntomarkkinoiden korjaamikseksi. Syksyn edetessä tulen kirjoittamaan blogiini erillisiä merkintöjä yksittäisistä työkaluista – linkki näihin kirjoituksiin löytyy tästä tekstistä. Valtuustossa sitoudun näiden työkalujen käyttämiseen ja edistämiseen.

  1. Kaavoituksen lisääminen
  2. Kaavoitetun rakentamattoman maan kiinteistöveron korottaminen
  3. Autopaikkakustannusten sosialisoinnin lopettaminen
  4. Kaavoitusnormien löyhentäminen
  5. Pääkaupunkiseudun kuntienyhdistäminen
  6. Esteellisyysnormien kohtuullistaminen
  7. Autopaikkanormin poistaminen
  8. Rakennusliikkeiden kartellin purkaminen
  9. HITAS-järjestelmän alasajo
  10. Keskineliösäännön purkaminen
  11. Väestönsuojanormista luopuminen
  12. Pienempien asuntojen rakentaminen

 

1. Kaavoituksen lisääminen

Kaavoituksen lisääminen on tärkein ja vaikuttavin yksittäinen keino asuntomarkkinoiden korjaamiseksi ja hintatason kohtuullistamiseksi. Helsinki on suurelta osin metsää ja myös hyvien liikenneyhteyksien varrella on vielä alueita, jotka voitaisiin kaavoittaa asunnoiksi. Kaavoitetaan siis niin paljon lisää tiivistä rakennusoikeutta, myös kantakaupungin jatkoa, että asuntojen markkinahinnat ja -vuokrat putoavat kohtuutasolle.

2. Kaavoitetun rakentamattoman tonttimaan kiinteistöveron korottaminen

Pelkkä kaavoitus ei auta, ellei tontille myös aleta rakentamaan. Nykyisin on aivan liian yleistä, ettei omistaja ryhdy toimenpiteisiin, vaan odottaa tontin arvonnousua. Tällainen ansioton arvonnousu jakaa suuria pikavoittoja yksittäisille omistajille kaavoituksen yhteydessä. Monissa muissa maissa –myös Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa – tämä arvonnousua ulosmitataan yhteiskunnalle. Suomessa tähän on olemassa hyvä keino: kaavoitetun rakentamattoman tonttimaan kiinteistövero. Tätä veroa tulisi nostaa niin korkealle, kuin mahdollista. Yksi keino sen tehostamiseksi olisi sitoa veron määrä rakennusoikeuden määrään.

3. Autopaikkakustannusten sosialisoinnin lopettaminen

Yhden autopaikan hinta on Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisilla asuinalueilla 30 000 – 50 000 euroa. Autopaikkojen kustannukset upotetaan asuntojen hintoihin ja näin niihin osallistuvat sekä autottomat, että ne asukkaat, jotka eivät mahdollisesti saa autoaan taloyhtiön paikalle liian kovan kysynnän vuoksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen uuden asunnon hinnasta jopa useampi kymmenen tuhatta euroa tulee autopaikoista, joita ei edes käytetä. Tämä autopaikkakustannusten sosialisointi on erittäin voimakkaasti asuntojen hintoihin vaikuttava seikka ja sosiaalisesti epäoikeudenmukainen: käytännössä köyhät maksavat rikkaiden autoilusta (auton omistajat ovat keskimäärin muita rikkaampia). Helsingin tulee jatkossa määrätä autopaikkojen kustannukset eroteltaviksi muista rakennuskustannuksista. Tutustu myös ajatukseeni tonttivuokraporkkanasta taloyhtiöille, jotka huutokauppaavat autopaikkansa.

4. Kaavoitusnormien löyhentäminen

Kaavat tehdään Helsingissä aivan liian tarkoiksi. Toteuttajille tulisi antaa enemmän valtaa ja mahdollisuuksia päättää yksityiskohdista. Suuren ongelman yksi räikeimmistä yksityiskohdista on autopaikkanormi. Käytännössä se aiheuttaa tolkuttoman määrän turhia kustannuksia asuntojen ostajille, mutta myös estää monia järkeviä ratkaisuja ja vahingoittaa kaupunkikuvaa (tästä lisää erikseen kohdassa 7). Monissa muissa maissa on vallalla käytäntö, jossa itse kaava on väljä, mutta rakennuslupaa myönnettäessä tarkistetaan, täyttääkö hanke laatuvaatimukset. Rakennuslakia tulisi muuttaa siten, että tämä toimintatapa olisi mahdollinen myös Suomessa.

5. Pääkaupunkiseudun kuntien yhdistyminen

Yksi huono puoli itsenäisten kuntien pääkaupunkiseudusta on kaavoituksen vaikeutuminen. Tälläkin hetkellä Espoossa ja Vantaalla on valtavasti kaavoitettavaksi kelpaavaa maata hyvillä paikoilla, mutta pienemmän väestöpaineen kuntina vähemmän kannusteita kaavoittaa sitä. On totta, ettei Helsingin kaavoituksen takkuaminen johdu pääasiassa maan riittämättömyydestä – mutta silläkin on vaikutusta. Yhdistynyt pääkaupunkiseutu kykenisi kaavoittamaan enemmän, paremmin ja järkevämmin. Tämä olisi raikas tuulahdus asuntomarkkinoilla.

6. Esteellisyysnormien kohtuullistaminen

Jokainen sivistynyt yhteiskunta pitää huolta heikoimmistaan. On aivan oikein, että yhteiskunta takaa liikuntarajoitteisille esteettömän asumisen. Mutta esteellisyyteen liittyvä normitus on mennyt kaikkien kohtuun rajojen ylitse. Pienissä asunnoissa esteellisyyteen liittyvä lisätilatarve voi olla jopa kymmeniä prosentteja – lähes saman verran hinnoissa. Tämä on kestämätön tilanne. Esteellisyysnormeja tulisikin kohtuullista siten, että ne eivät enää koskisi kaikkea uustuotantoa, vaan tiettyä osaa siitä, esimerkiksi 20%. Lisäksi normitusta voi kohtuullistaa mahdollistamalla joustavat muutosratkaisut esim. märkätiloissa. Eli jos esteellisyys iskee, saa asunnon muutettu esteettömäksi kohtuukustannuksin. Lisäksi esteellisiä voisi tukea esteettömien asuntojen ostossa esim. korkotuen keinoin. Kaikki tämä maksaisi jonkin verran, mutta nykytilanne on vielä paljon pahempaa myrkkyä kansantaloudelle ja etenkin pieniä asuntoja kaipaaville.

7. Autopaikkanormin poistaminen

Autopaikkanormi on ehkä räikein ja haitallisin esimerkki kalliista ja epäoikeudenmukaisista kaavoitusnormeista. Käytännössä se aiheuttaa tolkuttoman määrän turhia kustannuksia asuntojen ostajille, mutta myös estää monia järkeviä ratkaisuja ja vahingoittaa kaupunkikuvaa.  Vuosaaressa oli tapaus, jossa ei saatu rakentaa asuntoja kauppakeskuksen päälle, koska näille ei olisi voitu rakentaa normin mukaisia autopaikkoja. Monessa uudessa kaupunginosassa laajat parkkipaikkapellot ovat vahingoittaneet kaupunkikuvaa suunnattomasti. Helsinkiläisistä vähemmistö omistaa auton. Enemmistölle tulisi suoda mahdollisuus asua taloyhtiössä, jossa ei ole autopaikkoja tai jossa autopaikkoja on vain kohtuullinen määrä.

8. Rakennusliikkeiden kartellien purkaminen

Kilpailu ei toimi helsinkiläisessä rakentamisessa. Osaksi tämä on kaupungin omaa syytä: kilpailutettavat kohteet ovat niin isoja, että vain muutama mammutti pystyy osallistumaan tarjouskilpailuun. Mutta tämäkään ei selitä sitä, että esim. Eiranrannassa neliöstä maksettiin vain alle 3000 euroa, mutta asuntoja myydään jopa 9000 euron neliöhintaan. Tämä erotus on Helsingissä reilusti suurempi kuin muualla maassa. Osaksi tämä johtuu suuremmista palkoista, mutta sen selitysvaikutus on hyvin pieni. Helsingin tulee jatkossa kilpailuttaa kohteet pienemmissä erissä, jotta myös pienemmät toimijat voivat osallistua tarjouskilpailuun. Olisi myös tehtävä toimenpiteitä sen selvittämiseksi, onko suurten rakennusliikkeiden kesken kartellisopimuksiin viittaavia käytäntöjä.

9. HITAS-järjestelmän purkaminen

HITAS-järjestelmää on perusteltu sillä, että se tekee Helsingissä asumisen mahdolliseksi myös keskituloisille alentamalla asumisen hintaa. Valitettavasti tämä ei ole totta: HITAS kyllä alentaa asumisen hintaa, mutta vain sen onnekkaan tapauksessa, joka arpajaisissa sattuu voittamaan. Käytännössä HITAS-arpajaiset ovatkin isojen pikavoittojen jakoa suoraan kuntalaisten yhteisestä varallisuudesta verraten hyvätuloisille helsinkiläisille, jotka usein vielä pistävät HITAS-asuntonsa tuottavasti vuokralle. Yhteistä omaisuutta ei tule tuhlata tällaiseen, vaan myydä rakennusoikeus eniten tarjoavalle. HITAS:lla on myös muita huonoja puolia, mm. se, että se kannustaa epäoptimaaliseen asumiseen: asunto on niin halpa (ja hinta säännöstelty), että esim. leskeksi jääneen ei kannata myydä asuntoaan. Jonkun mielestä tämä on kenties ok, mutta kannattaa myös ajatella sitä lapsiperhettä, joka asuntoon olisi voinut muuttaa. On myös todettava, että jollei HITAS-järjestelmä itsessään nosta rakennettavien neliöiden määrää, on sen seurauksena asuntojen hintojen nousu kaikille muille. HITAS-järjestelmä tuleekin purkaa ja kohdistaa mahdolliset asumiseen liittyvät avustukset suoraan näiden tarvitsijoille. Ja mieluummin köyhille kuin ylemmän keskiluokan edustajille.

10. Keskineliösääntöjen purkaminen                 

Helsingissä oli pitkään voimassa 75 neliön keskineliösääntö. Uusien asuintalojen huoneistojen piti siis olla keskimäärin 75 neliön suuruisia. Tällä haluttiin taata, että lapsiperheille – hyville veronmaksajille – sopivia asuntoja olisi saatavilla tarpeeksi myös Helsingissä. Nyt tätä normia on hieman höllennetty. Helsingin tulisi päästä näistä normeista kokonaan eroon. Mikäli jokin normi halutaan säilyttää, tehtäköön siitä joustava. Tällainen ratkaisu voisi olla malli, jossa asuinnoista tehdään helposti yhdisteltäviä ja eroteltavia. Eli rakennetaan vaikka 30 neliön asuntoja, mutta siten, että vierekkäisiä asuntoja voidaan helposti yhdistää ja taas erottaa – asujien elämäntilanteen mukaan. Tämä mahdollistaisi esim. sen, että leskeksi jäänyt yksineläjä voisi myydä toisen puolen asunnostaan pois tai lapsiperhe ”muuttaa suurempaan” ostamalla viereisen asunnon.

11. Väestönsuojanormista luopuminen

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen alettiin rakentaa väestönsuojia jokaiseen kerrostaloon. Tämä normi oli kylmän sodan aikana kannatettava, mutta aikojen muuttuessa syvän rauhan suuntaan, pitäisi normituksen seurata perässä. Väestönsuojien rakentaminen tuo asuintoihin tuhansia euroja lisähintaa ja niiden käyttötarve on hyvin kyseenalainen: säilytystilaa voisi järjestää järkevämmin. Näin ollen väestönsuojanormista tulee luopua.

12. Pienempien asuntojen rakentaminen

Yksi suurimmista esteistä kohtuuhintaisen asunnon löytämiselle on asuntojen suuri koko. Jos Helsinkiin vuosittain rakennettavat neliöt jaettaisiin useammalle asunnolle, Helsinkiin mahtuisi enemmän ihmisiä. Itse asun taloyhtiössä, jossa asunnon mediaanikoko on alle 30 neliötä. Ja asunnot menevät kuin kuumille kiville. Normien tulisi mahdollistaa kaikenkokoisten asuntojen rakentamisen, myös taloyhtiöiden, jonka asunnot on suunnattu pääosan yksineläville.